Singletasking, rankka muoti

Kun aloitin opinnot yliopistossa, ystäväni 7-vuotiaista kaksosista toinen jätettiin kotiin kasvamaan, koska hän ei kyennyt keskittymään 45 minuuttia. Otin silloin aikaa matematiikan luennoilla, ja totesin, että en itsekään olisi kypsä ekaluokalle: viimeistään 20 minuutin kohdalla ajatus harhaili. (Tuohon aikaan muuten opiskelijoilla oli rannekello mutta ei kännykkää.)

Pysytkö polulla vai harhailetko ?

Sitten seurasi 30 vuotta multitaskingia.

Nyt elämänpelastusgurut ovat alkaneet vannoa singletaskingin nimiin. Sanovat, että ihmisaivot on suunniteltu vain yhteen hommaan kerrallaan.

(Forbes: Why Single-tasking makes yu smarter)

Single-tasking and productivity

Minä taas en ole aikuistunut: monissa työtehtävissä se 20 minuuttia voisi tehdä tiukkaa. Ehkä en ole vieläkään kypsä ekaluokalle. Tai mun työ on tosi kypsää...

Ja toisaalta, fysiologiagurut huutavat että "istuminen on uusi tupakointi" ja fyysisistä syistä pitäisi pitää pieniä taukoja.

Miten on, onnistuisko tuollainen teiltä ? (ja mitä nuo sanat on suomeksi ?)

Elämänmuutos ja epäilyttävä intuitio

Ikä on vain numero, mutta jotkut numerot antavat enemmän aihetta pohdintaan kuin toiset. Minulle kuudenkympin virstanpylvään ohittaminen oli tällainen herättelevä käännekohta. Aviomieheni ja minun yhteisiä sataakahtakymmentä vuotta on viime kuukausina juhlistettu monin eri tavoin, isommin ja pienemmin tapahtumin eri puolilla planeettaa ja vaihtelevin osallistujakomboin. Kaikki tämä on tarjonnut mahdollisuuksia – ja tarvetta – miettiä tulevaa elämää eri näkökulmista. Erityisen hienoa oli tunnistaa vuosien mukanaan tuoma runsaus niin läheisten ihmissuhteiden, kiinnostavien työtehtävien kuin vapaa-ajan harrastustenkin muodossa. Kääntöpuolena on tietenkin se haaste, että todellakin on pakko tehdä valintoja: jostakin on luovuttava voidakseen aloittaa jotakin uutta.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa pohdintaa osa-aikaeläkkeelle siirtymisestä. Ajatus heräsi jo useita vuosia sitten, kun asia oli ajankohtainen parin työkaverini kohdalla. Vaikka ikäraja on tällä välin ehtinyt ”karata käsistä” pariinkin kertaan, niin lähikuukausina se täyttyy, ja työnantajanikin suhtautuu näihin toiveisiin myönteisesti.

Yhtenä tammikuisena yönä sitten havahduin hereille päässäni alitajunnan tai intuition tuottama kristallinkirkas ajatus, että nyt sen teen! Voi vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta, mutta kysymys osoittautuukin yllättävän monitahoiseksi ja -tasoiseksi, kun päätöstä oikeasti ryhtyy tekemään. Vaikutusta myöhempään eläkkeeseen ei ole kovin helppoa selvittää eikä oman terveyden kehittymistä pysty ennustamaan – ennakoimaan kylläkin. Työn ja muun elämän välinen tasapainoa vapaa-ajan lisääntyminen varmasti parantaa ja antaa enemmän voimavaroja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Tekemisestä tuskin tulisi pulaa, vaan edelleen on tehtävä valintoja moninaisten kiinnostavien vaihtoehtojen välillä.

Kun työ nyt on tasapainottelua ”kahden hatun”, tutkimuksen ja esimiestehtävän, välillä, osa-aikaeläke merkitsisi luopumista esimiestehtävästä kuudentoista vuoden jälkeen ja keskittymistä tutkimuksen tekoon: houkuttelevaa, mutta kantaisiko valinta? Uskallanko? Kyse on myös identiteetistä, ja paikasta työyhteisössä, ja siitäkin, että valinnalla on vaikutus myös toisiin. Esimiehellä on väliä: viime torstain (2.4.) Ylen uutisten mukaan esimies voi olla työntekijän pahin terveysriski. Ehkä joskus voisi olla myös toisin päin?

Niin ikään 2.4. oli HS:n Elämä-sivuilla psykologian tohtori Tapani Riekin haastattelu, jossa Riekki suositteli suhtautumista intuitioon ensisijaisesti varauksella. Intuitio on automaattista ajattelua, ja esimerkiksi tietyssä tilanteessa saattaa viritä johonkin epärelevanttiin yksityiskohtaan perustuva assosiaatio, joka voi johtaa epätarkoituksenmukaiseen päätökseen. Vaikka jutun otsikko olikin Epäilyttävä intuitio, Riekin näkökulmasta viisasta ajattelua on joustava intuitiivisen ja rationaalisen ajattelun yhdisteleminen. Niinpä olen nyt sitten parhaani mukaan yrittänyt arvottaa ja yhdistellä noita kovin yhteismitattomia päätöksenteon dimensioita. Valitsitpa niin tai näin, niin jotkut niistä näyttävät plussaa ja jotkut miinusta ja jotkut pelkkää kysymysmerkkiä.

Mikä siis neuvoksi? Teen niin kuin sydän sanoo, eli elämänmuutos on edessä syksyn saapuessa.

 

Ammattimainen ote somessa

Sosiaalinen media on tullut töihin, halusit tai et. Ehkä viime aikojen selvin ilmaus tästä on ollut tutkimusrahoituksen uudelleenjakoa hallinnoivan Strategisen Tutkimuksen Neuvoston aktiivinen toiminta LinkedIn -palvelussa.

Tuttavieni turhia pelkoja somen maailmasta:

LinkedIn  - eikö siellä tartte postailla englanniksi ? 

Useimmat LinkedIniin käyttäjät eivät "postaile" sinne lainkaan ! Se voi silti olla arvokas väline. Voit ajatella sitä verkottoituvien osoitekirjojen joukkona: kun etsit jotain ammattilaista, näet kuka tuttavistasi tuntee hänet tai hänen kaverinsa.  Suomessa on niin pienet piirit, että lähialoilla kaikki ovat toistensa tuttavantuttavia tai ainakin tuttavantuttavantuttavia. Ja miten helppoa onkaan aloittaa posti "sain osoitteesi Maija Meikäläiseltä ja ehdottaisin yhteistyötä..." Jos et halua käyttää palvelua, niin liittymällä ja linkkaantumalla luot yhteyksiä myös esimerkiksi entisille kesäapulaisillesi.

ResearchGate - sehän täyttää postilaatikon ?

ResearchGate seuraa tieteellisiä artikkeleita, niiden kirjoittajia ja niissä olevia viittauksia. Oletusarvona se  tosiaan lähettää sähköpostia aina kun joku verkostossasi tekee jotain. Mutta viestin lopussa on linkki, jonka avulla pääset valitsemaan 50 tapahtumatyypistä, mistä haluat jatkossa nähdä viestejä. Ja näitä tapahtumia voi poistaa listalta ryhmittäin.

Facebook - kannattaa varmaan tehdä eri  profiili työhön ja yksityiselämään ?

Tästä en ole varma. Omalla profiililla tehdyt asiat näkyvät laajemmin kuin rajoitetulla työprofiililla. Mutta mitä työnantajasi on sanonut tästä ? Onko teillä kirjalliset sosiaalisen median ohjeet ? Monille meistä oikea ratkaisu on tehdä yksi tunnus ja sille "custom list" joiden avulla säätelee sitä, millaiset viestit näkyvät millekin lukijoille, niin ettei veljenpojan lakkiaset mene liiketuttaville eikä työantajan tuotejulkistukset kummitädille.

Twitter - kaikki puhuu eikä kukaan kuuntele ?

Twitterissä kaikki on julkista. Vaikka suuntaisit viestin pisteellä ja @-merkillä jonkun seinälle, hakutoiminnolla sen voi löytää kuka tahansa. Monilla yrityksillä ja laitoksilla on yleistunnus, jolla kirjoittavat monet työntekijät. Jotkut taas luovat projektille tai kampanjalle tunnisteen (hashtagin) jota käytetään omalla tunnuksella lähteteyissä viesteissä. 

Twitter-sivuston oma käyttöliittymä on aika kömpelö, puhelimille on hauskempia sovelluksia ja macille Tweetdeck.

Työelämän kehittäminen

Kataisen hallitusohjelmaan kuului työelämän kehittäminen ja siitä julkaistiin vuonna 2012 työelämän kehittämisstrategia. Visiona tässä vajaan 30 sivun tuotoksessa oli, että Suomen työelämä on Euroopan paras vuonna 2020. En ollut dokumenttiin aiemmin törmännyt, mutta hieman hätkähdin silti visiosta. On aika kova tavoite tässä taloudellisessa ilmastossa.

Strategian toteutumiseksi panostetaan mm. johtamiseen ja esimiestyöhön, yhteistyöhön, uusiin työnteon tapoihin ja työn voimavaratekijöiden ja työn imun vahvistamiseen.

Itse dokumentissa painotetaan monin eri sanankääntein suomalaisen työvoiman uusien asioiden omaksumiskykyä koko työuran ajan ja halukkuutta ja kyvykkyyttä panostaa työpaikan kokonaisvaltaiseen kehittämiseen osana työtä.

Kyllä ei voi omakohtaisesti kuin ihmetellä, että millä nämä korulauseet iskostetaan nykyjohdon päähän niin valtiolla kuin yksityiselläkin puolella? Jokin aika sitten televisiossa keskusteltiin teollisuuden ja IT-alan työpaikkojen valumisesta Intiaan, vanhat poispotkitut työntekijät saavat kouluttaa uudet työntekijät omiin hommiinsa - vaikka kuinka olisi haluja kehittää omaa työtä ja oppia uutta.

Onneksi jo on useita esimerkkejä Aasiaan ulkoistetuista töistä, jotka sitten vähin äänin on kotiutettu takaisin Suomeen tai Eurooppaan. Työnteon kulttuureissa on vielä suuria eroja, joita etäisyyksien lyhentyminen ja videoyhteyksien arkipäiväistyminen ei vielä ole tasoittanut.

Toinen näkökulma on jatkuvat YT:t ja väen vähentyminen niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla. Itse tehtävät eivät vähene mihinkään, mutta jäljelle jäävät joutuvat venymään yhä laajempiin tehtäväkokonaisuuksiin, joihin ei välttämättä ole saanut koulutusta aiemmin. Millainen kehittymisstrategia työnantajalla on näihin tilanteisiin?

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten valtiolla kehittämisstrategiaa viedään eteenpäin - vai tuleeko uusi hallitus laatimaan uuden strategian, jossa painopisteet muuttuvat toisenlaisiksi?

**EDIT**
Linkki TEMin hankkeen sivulle, jossa strategiaan voi tutustua.

Matkamuistoja työstä ja maailmalta

”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla olo.” Niinpä niin. Entä onko ajatus päämäärästä edes vähääkään relevantti? Eihän elämässä tule minnekään jäädyksi, vaan pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkuu aina jonnekin.

Viime aikoina ovat matkat ja matkamuistot pyörineet mielessä monella tapaa. Yhteisten pyöreiden vuosien juhlintaan aviomiehen kanssa liittyi äskettäinen kuukauden loma Uuden Seelannin kesässä. Olin suunnitellut pohdiskelevani siellä, miltä työelämä näyttää etäältä katsoen. Lomailu henkeä salpaavissa maisemissa olikin intensiivistä hetkessä elämistä, joka sai ajatuksen työstä tuntumaan perin etäiseltä. – Mutta mitäpä intohimoinen neuloja osti matkamuistoksi maasta, jossa on enemmän lampaita kuin ihmisiä? No tietenkin villalankaa ja neuleita, naisen työhön ne toki liittyvät nekin…

Työpaikan perjantaisen muuton myötä putkahteli esille monenlaisia matkamuistoja tutkijan uran varrelta. Saman työnantajan palveluksessa on kulunut käsittämättömän pitkään. Muuttaminen on työssä silti tullut hyvin tutuksi. Organisaation tai työroolin vaihtuessa on siirrytty rakennuksesta tai huoneesta toiseen. Kahdesti on samalla vaihtunut koko työyhteisö, kerran myös uuden tutkinnon myötä tutkimusaihepiiri mekaniikasta yhteiskuntatieteisiin.

Mukana muutettavaa tavaraa on kerrasta toiseen ollut viime vuosina selvästi vähemmän. Paperitonta toimistoa ei ehkä vielä ole nähty, mutta paljosta voi muuttaessa luopua, kun miltei kaikki tärkeä jää nykyään talteen sähköisesti. Pakatessa tuli esille paljon sellaista aikaisempaan esimiesrooliin liittyvää, minkä roskiin heittäminen oli yksinomaan huojentavaa: kun ei tuonkaan hankalan tilanteen dokumentaatiota ole tähän mennessä kukaan kaivannut, niin nyt vain silppuriin! Miten vapauttavaa ja puhdistavaa!

Moni asia myös veti mielen haikeaksi. Enimmäkseen ne olivat muistoja, jotka liittyvät tilanteisiin, joissa olen saanut olla luomassa uutta yhdessä muiden kanssa, olipa se sitten työyhteisön yhteisen ”juonen” etsimistä tai haasteellisen tutkimushankkeen tekemistä. Yhdessä vetämässäni hankkeessa syntyi sivutuotteena maailman kallein hedelmävati, joka saatiin aikaan räjäyttämällä 5 cm paksuinen teräskupoli. Hanketta kuvannut vanha posteri oli onneksi vielä säilynyt jossakin nurkassa ja sehän sai hymyn huuleen!

Pienemmät kupolit ja lintuhäkki pääsivät muutossa mukaan. Lintuhäkki on lahja työkaverilta, ja se liittyy aiemman työhuoneeni ovessa olleeseen sarjakuvaan Ludwig-papukaijasta, joka ei käynyt kaupaksi. Ludwig nimittäin toisteli tällaista kannanottoa: ”Tämä häkki on vain esine ja täysin merkityksetön. Minua kahlitsevat yhteiskunta, aika, avaruus ja painovoima. Todellinen häkkini on ahdas, fysikaalinen todellisuuskäsityksemme!”

Joitain vuosia sitten ideoimme monitieteisen työyhteisömme motoksi tuottaa lisäarvoa erilaisuudesta, kysyen mielekkäitä kysymyksiä ja tarjoten niihin luovia vastauksia. Näimme vain taivaan olevan kattona pyrkiessämme äärettömyyteen ja siitä eteenpäin – täysin Ludwigin hengessä siis! Työrooli ja työpiste ovat tällä välin taas vaihtuneet, mutta matka jatkuu, tarkkaan valittujen ja hyvää mieltä tuottavien matkamuistojen kera.

 

Työ ja rakkaus

”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu”, totesi Marilyn Monroe eräässä haastattelussaan. Myös itse Sigmund Freud piti työtä ja rakkautta elämän keskeisimpinä sisältöinä ja hän määritteli mielenterveyden kykynä rakastaa ja tehdä työtä.

Miten nämä asiat yhdistyvät omassa elämässäni? Ajatus, että työ on toinen elämän keskeisimmistä elementeistä, saa pohtimaan naisen työn arvoa uudesta näkökulmasta: miten työ palvelee elämääni kokonaisuudessaan? Muiden taholta osoitettu arvostus ei ole yhtä tärkeää kuin se, mikä on työni arvo minulle itselleni ja millä sitä mittaan. Tunnistan olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työtä, joka rikastuttaa koko elämää niin kiinnostavien sisältöjensä kuin mukanaan tuomiensa ihmissuhteiden kautta. Mutta rakastanko sitä? Se sana tuntuu aivan liian suurelta tässä yhteydessä, lähimpieni rinnalla.

Lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu tekee erityisen näkyväksi sen, miten tärkeää on, että työ ei tärkeydestään huolimatta ole koko elämä. Työtä kuten rakkauttakin on hyvä ajatella laajemmin kuin ansiotyön ja parisuhteen tai oman ydinperheen näkökulmasta. Onni on, että ne molemmat ovat kohdallaan, mutta elämän merkityksellisyys ei tietenkään saa loppua eläkkeelle siirtymiseen (sitten joskus aikanaan..), ja sen pitäisi myös voida määrittyä joustavasti uudelleen muissakin elämän käänteissä. Siinäpä onkin avain oman elämän resilienssiin – pinnalla oleva käsite, jonka olemusta ja edistämistä organisaatioissa selvitämme kiinnostavassa isossa tutkimushankkeessa.

Mutta nyt, viikon verran aherrusta vielä, ja sitten lomalle resilienssin eväitä tankkaamaan! Omaan lomalukemistooni kuuluu Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja lomaohjelmassa on ehdottomasti myös Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa. Kannattaa käydä katsomassa, ja kesävirikkeeksi suosittelen myös näihin pohdintoihin johtanutta Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä!

Arvon mekin…

Millä mitataan naisen arvoa, tai edes naisen työn arvoa? Onko naisen euro euro, vai ehkä 80 tai 83 senttiä, taikka jotakin ihan muuta? Onko meidän naisten nykymaailmassa tosiaankin yhä tarpeen ja tuoda esille ja korostaa tuota otsikon näkökulmaa? Näin isoäiti-ikäiselle se helposti tuo mieleen Kari Suomalaisen muinaisen ”Minullekin mies ja ääni!” –lohkaisun. Mistä tämä kysymyksenasettelu ylipäänsä kumpuaa? Taustalla taitaa olla syvälle iskostunut viehtymyksemme vertaamiseen, siihen ajatukseen, että arvo syntyy vertailussa johonkin toiseen, arviointiin perustuvassa arvottamisessa.

Entä miten tämä arvo- ja arvotusasia tulee esille työyhteisöissä, palkkakysymysten lisäksi? Nykyisin kaikilla itseään kunnioittavilla organisaatioilla ”täytyy” ensinnäkin olla arvot, aivan kuten strategiakin. Mutta muistatko, mitkä oman organisaatiosi arvot ovat? Jos et, niin näitä neljää voit kasvojasi menettämättä aina kokeilla, jos joku sattuisi kysymään: yhteistyö, osaaminen, asiakaslähtöisyys ja toisten arvostus.

Muutama viikko sitten kuulin eräässä tilaisuudessa oivaltavan kiteytyksen johtamisesta jatkumona, janana, jonka toisessa päässä on arvostus ja toisessa arvostelu: suhtaudummeko johtajina muihin arvostaen vai arvostellen? Sama kysymys on hyvä asettaa myös oman itsen suhteen: arvostanko eli hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen vai arvostelenko ja annan sen pienen mitätöivän sisäisen äänen määritellä tekemiseni? Jos tunnistan ja tunnustan oman arvoni ja arvokkuuteni, on helppo suhtautua arvostaen myös muihin. Se taas on perusta aidolle yhdessä tekemiselle: toisen pärjääminen ei ole uhka minulle, vaan voimme toinen toistamme täydentäen avittaa meitä kumpaakin eteenpäin. Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin, sanoo sananlasku…

On hyvä pohtia myös sitä, millä mittareilla arvioin ja arvotan itseäni. Jos omat ominaiset vahvuuteni viittaavat kuviokelluntaan, niin miksi kiinnittää kaikki huomio siihen, että 60 metrin aidat tai Finlandia-hiihto ehkä jäävät omalla kohdalla ikuisesti kokeilematta, mitaleista puhumattakaan? Eikö siinä ole tarpeeksi, että olen maailman paras minä, joksi olen tullut oman ainutlaatuisen polkuni kulkemalla, omiin arvoihin perustuvien valintojen kautta, väliin mutkitellenkin – mutta siinäpä onkin jo ainakin yhden uuden tarinan aihe!