Pian edellisen viestini jälkeen luin the Economistin lasikatto-indeksistä. Kuinka ollakaan Saksa on OECD:n keskiarvon huonommalla puolella Tässä linkki: The Economist. Yksittäisitä indeksin osatekijöistä Pohjosimaat ovat monessa kärjessä, mutta palkkaeroissa ja lastenhoitokuluissa Suomi on alle OECD:n keskiarvon. Uutisista saan sen kuvan että tilanne ei ole paranemaan päin.
Brittilehdet taas lanseerasivat termin lasilattia. Se ylläpitää olemassaolevia luokkaeroja. Varakkaiden ihmisten lapsilla on varaa mennä hyviin työpaikkoihin palkattomiksi harjoittelijoiksi ja kasvattaa sitä kautta omia verkostojaan, joilla saa hyviä työpaikkoja. Pari linkkiä The Guardianiin: tutkimus ja siihen liittyvä kolumni ja The Independentiin. Sanoma on sama: jos kukaan ei liiku alaspäin, huipulle ei tule tilaa.
Ja kotoisen Hesarimme kolumnisti Taina Haahti vakuutti, että tulevaisuus ei olekaan töksäyttelevien (mies)johtajien. Hä kirjoittaa siitä, miten olemme palvoneet teknistä koulutusta, ja Nokian romahdettua eksel-johtajien käsissä palvomme edelleen niin että päiväkotilapsillekin opetetaan koodausta: Helsingin Sanomat No tätä aatusta jatkoin eteeenpäin: mitä niille päiväkotilapsille pitäisi sitten opettaa ? Projektinhallintaa, kannustamista, ryhmätyötä ? TripAdvisorissa brittiäidit kertovat tulevansa nyt Lappiin, ettei lasten tarvitse olla poissa koulun joulujuhlasta. Ehkä se on niin, etttä tärkeimmät taidot opitaan siellä joulujuhlan harjoituksissa ?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvo. Näytä kaikki tekstit
3.12.2015
28.5.2014
Arvon mekin…
Millä mitataan naisen arvoa, tai edes naisen työn arvoa? Onko
naisen euro euro, vai ehkä 80 tai 83 senttiä, taikka jotakin ihan muuta? Onko meidän
naisten nykymaailmassa tosiaankin yhä tarpeen ja tuoda esille ja korostaa tuota
otsikon näkökulmaa? Näin isoäiti-ikäiselle se helposti tuo mieleen Kari
Suomalaisen muinaisen ”Minullekin mies ja ääni!” –lohkaisun. Mistä tämä
kysymyksenasettelu ylipäänsä kumpuaa? Taustalla taitaa olla syvälle iskostunut viehtymyksemme
vertaamiseen, siihen ajatukseen, että arvo syntyy vertailussa johonkin toiseen,
arviointiin perustuvassa arvottamisessa.
Entä miten tämä arvo- ja arvotusasia tulee esille
työyhteisöissä, palkkakysymysten lisäksi? Nykyisin kaikilla itseään
kunnioittavilla organisaatioilla ”täytyy” ensinnäkin olla arvot, aivan kuten
strategiakin. Mutta muistatko, mitkä oman organisaatiosi arvot ovat? Jos et,
niin näitä neljää voit kasvojasi menettämättä aina kokeilla, jos joku sattuisi
kysymään: yhteistyö, osaaminen, asiakaslähtöisyys ja toisten arvostus.
Muutama viikko sitten kuulin eräässä tilaisuudessa
oivaltavan kiteytyksen johtamisesta jatkumona, janana, jonka toisessa päässä on
arvostus ja toisessa arvostelu: suhtaudummeko johtajina muihin arvostaen vai arvostellen?
Sama kysymys on hyvä asettaa myös oman itsen suhteen: arvostanko eli hyväksynkö
itseni sellaisena kuin olen vai arvostelenko ja annan sen pienen mitätöivän sisäisen
äänen määritellä tekemiseni? Jos tunnistan ja tunnustan oman arvoni ja
arvokkuuteni, on helppo suhtautua arvostaen myös muihin. Se taas on perusta aidolle
yhdessä tekemiselle: toisen pärjääminen ei ole uhka minulle, vaan voimme toinen
toistamme täydentäen avittaa meitä kumpaakin eteenpäin. Tunne oma arvosi, anna
arvo toisellekin, sanoo sananlasku…
On hyvä pohtia myös sitä, millä mittareilla arvioin ja
arvotan itseäni. Jos omat ominaiset vahvuuteni viittaavat kuviokelluntaan, niin
miksi kiinnittää kaikki huomio siihen, että 60 metrin aidat tai
Finlandia-hiihto ehkä jäävät omalla kohdalla ikuisesti kokeilematta, mitaleista
puhumattakaan? Eikö siinä ole tarpeeksi, että olen maailman paras minä, joksi olen
tullut oman ainutlaatuisen polkuni kulkemalla, omiin arvoihin perustuvien
valintojen kautta, väliin mutkitellenkin – mutta siinäpä onkin jo ainakin yhden
uuden tarinan aihe!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
