Miten äijiä vedätetään

Joskus pitää siirtää vuoria. Se on helppoa, sanoi Aristoteles, anna vain tukipiste niin siirrän koko maailman. Jos haluaa siirtää vastentahtoisen henkilön pois mukavuusalueeltaan, harhautus toimii kuin vipu. 

1. Kaarrellen ja kierrellen johdata hänet oviaukolle, tai kulje perässä kunnes hän ajautuu itse oviaukolle.

2. Ajoitus on kaikki kaikessa: kun oviaukko on kohdalla, kiinnitä huomio yksityiskohtaan joka näkyy kaukana toisella puolella.

3. Anna hänen kuvitella keksineensä itse, että nyt mennäänkin tänne.

Toimii sekä vanhempiin virkamiehiin että kaksivuotiaisiin jotka “ei millään jaksa kävellä”. 

Työ ja rakkaus

”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu”, totesi Marilyn Monroe eräässä haastattelussaan. Myös itse Sigmund Freud piti työtä ja rakkautta elämän keskeisimpinä sisältöinä ja hän määritteli mielenterveyden kykynä rakastaa ja tehdä työtä.

Miten nämä asiat yhdistyvät omassa elämässäni? Ajatus, että työ on toinen elämän keskeisimmistä elementeistä, saa pohtimaan naisen työn arvoa uudesta näkökulmasta: miten työ palvelee elämääni kokonaisuudessaan? Muiden taholta osoitettu arvostus ei ole yhtä tärkeää kuin se, mikä on työni arvo minulle itselleni ja millä sitä mittaan. Tunnistan olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työtä, joka rikastuttaa koko elämää niin kiinnostavien sisältöjensä kuin mukanaan tuomiensa ihmissuhteiden kautta. Mutta rakastanko sitä? Se sana tuntuu aivan liian suurelta tässä yhteydessä, lähimpieni rinnalla.

Lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu tekee erityisen näkyväksi sen, miten tärkeää on, että työ ei tärkeydestään huolimatta ole koko elämä. Työtä kuten rakkauttakin on hyvä ajatella laajemmin kuin ansiotyön ja parisuhteen tai oman ydinperheen näkökulmasta. Onni on, että ne molemmat ovat kohdallaan, mutta elämän merkityksellisyys ei tietenkään saa loppua eläkkeelle siirtymiseen (sitten joskus aikanaan..), ja sen pitäisi myös voida määrittyä joustavasti uudelleen muissakin elämän käänteissä. Siinäpä onkin avain oman elämän resilienssiin – pinnalla oleva käsite, jonka olemusta ja edistämistä organisaatioissa selvitämme kiinnostavassa isossa tutkimushankkeessa.

Mutta nyt, viikon verran aherrusta vielä, ja sitten lomalle resilienssin eväitä tankkaamaan! Omaan lomalukemistooni kuuluu Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja lomaohjelmassa on ehdottomasti myös Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa. Kannattaa käydä katsomassa, ja kesävirikkeeksi suosittelen myös näihin pohdintoihin johtanutta Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä!

Ota tilaa

Kolmenkymmenen akateemisessa työelämässä vietetyn vuoden jälkeen osaan ja uskallan viimein tehdä itseni näkyväksi, ja jopa ottaa röyhkeästi tilaa itselleni. Mistä on peräisin tämä näkymättömän lapsen syndrooma? Asetutaan takapenkkiin, seinänvierille, pyydellään anteeksi olemassaoloa eikä olla missään nimessä häiriöksi. Ei saa tehdä numeroa itsestään! Tähänhän meidät koulitaan koulussa ja kotona. Näkymättömänä on kuitenkin vaikea pärjätä työelämässä, ellei halua tyytyä tehtäviin, joissa ei ole valtaa eikä vastuuta. 

Koulussa ja yliopisto-opinnoissa tytöt pärjäävät poikia paremmin, mutta pian sen jälkeen urapolut alkavat erkaantua toisistaan. Itsensä keskiöön asettavat nuoret miehet alkavat nousta takamatkalta sillä aikaa kun pätevät naiset eivät tee numeroa itsestään, uskoen että teot puhuvat puolestaan. Eivät ne puhu - tekijä unohtuu helposti. Sinä itse puhut puolestasi, ja ne jotka uskovat sinuun.

Fyysinen tila, reviiri, on valtapeliä, ja kehon kieli toimii sanoja tehokkaammin. Jos haluat vaikuttaa kokouksessa, valtaa itsellesi keskeinen ja näkyvä paikka. Älä jää takariviin tai piippuhyllylle. Ohjaa keskustelua ottamalla ensimmäiset puheenvuorot kustakin keskustelu- tai päätösaiheesta. Ole äänekäs, älä piipitä. Älä pyytele anteeksi (...ettet ole valmistautunut...että olet flunssassa...että et ole ekspertti tässä asiassa...). Harjoittele tilan ottamista kävelemällä keskellä jalankulkuväylää reunan sijasta. Menemällä ravintolassa keskellä sijaitsevaan pöytään, eikä siihen pieneen turvalliseen nurkkapöytään. Ajattelemalla, että minä katson muita, eikä päinvastoin. Jokaisen hiljaisen hiirulaisen sisällä on äänekäs ämmä!

Työpukeutumisesta

Viime vuosina on työpukeutumisen koodi mietityttänyt ainakin omalla kohdalla. Tuntuu, että enää ei välttämättä asema organisaatiossa tai organisaation ala määritä välttämättä sitä, missä asussa voi töihin marssia tavallisena työpäivänä, saati sitten jos on tapaamisia yhteistyökumppaneiden tai asiakkaiden kanssa.

Pankki- ja lakiala taitaa edelleen olla konservatiivinen pukeutumisessa, naisilla tarkoittaen jakkupukua ja korkkareita. Muuten sitten muutosta olen ainakin itse havainnut liikkuessani niin koti- kuin ulkomailla eritasoisissa kokouksissa ja tapaamisissa.

Suomessa tuntuu suuntaus olevan rennompaan suuntaan, nyt jopa ministeriöön mennessään voi ainakin harkita (jollei heti uskaltaudu) menevänsä jopa ihan farkuissa, kunhan ne nyt yhdistää edes siistiin jakkuun ja toppiin ja muistaa myös koristautua koruilla, huivilla tms. Vielä muutama vuosi sitten ei olisi tullut pieneen mieleenkään pohtia, että voisiko laittaa muuta kuin tummaa housupukua! Toki nytkin farkut ovat tummat, siistit ja huomaamattomat, ei siis mitään vaaleaa kivipesua, revittyjä yksityiskohtia tai muuta trendikästä. Toisaalta näin kesällä myös täysin valkoiset/beiget/värikkäät farkut ovat ok.

Ja jos on yhteistyökumppanin kanssa palaveria, niin sinne voi ainakin edustamallani alalla myös mennä ihan niissä kivipestyissä farkuissakin! Olenpa miespuolisia kolleegoita palavereissa nähnyt farkkusortseissakin, vaikka omasta mielestäni tässä mennään jo rajan yli. Itse asiassa tämän aamun Taloussanomissa annetaan ohjeistusta, että ne sortsit eivät ole yleisesti hyväksytty vaihtoehto miehillä.

Ulkomailla ollaan selvästi vielä konservatiivisempia, jakkupuvut ja suorat housut tai hame ovat ihan arkipäivää, jos kyseessä messut tai isompi kansainvälinen tapahtuma, niin ihan tummissa puvuissa ovat sekä miehet että naiset. Lähinnä iltaisin, kun on rennompaa yhteistä ohjelmaa, farkut ja neuleet kaivetaan laukuista. Työn ja vapaa-ajan välillä on selkeä ero, vaikka ne isommat päätökset tehdäänkin usein vapaa-ajan puolella työasioissakin.

Sukupolvien välinen ero näkyy siinä (ainakin omasta kokemuksesta), että mitä vanhempi henkilö on kyseessä, sen konservatiivisempaa on pukeutuminen. Siksi joskus ohje, että ottaa esimerkkiä vanhemmista työkavereista, on joskus hieman harhaanjohtava. Miehet pääsevät tässäkin helpommalla, kesäpuku on kesäpuku, oli ikää 31 tai 61 vuotta. Kesäleninki on ihan erityyppinen naisilla, joilla ikäeroa on tuo sama 30 vuotta.

Miten sinä pukeudut töihin kesähelteillä?

-Maaria-

Heidänkään äitinsä ei ole töissä täällä

Kun työskentelee ainoana naisena seitsemän miehen joukossa huomaa usein olevansa päätä pitempi muita. Ihan kuin Lumikki. Prinsessa-asemasta voi toki nauttia, mutta muistelepa satua tarkemmin: kääpiöt lähtevät kaivokseen, Lumikki pitää ruoan lämpimänä ja tuvan siistinä. Jos ei halua tyytyä odottamaan prinssiä, vaan osallistua kaivoksen päätöksentekoon, pitää varoa joitakin myrkkyomenia:

Jälkien siivoaminen ei ole sinun hommasi sen enempää kuin muidenkaan. Älä tee sitä yksin. Älä pyydä muita “auttamaan”. Jos on ihan pakko kiinnitä huomio siihen että joku muu alotti: “Hyvä kun Marko on noin siisti, kai me muutkin voidaan viedä kuppimme tiskikoneeseen.”

Vastaa härskeihin vitseihin kahta härskimmillä, blondijuttuihin neekerivitseillä, keksi omat miesten anatomiaan kajoavat kirosanat. Tai vaihtosehtoisesti oleta työelämään sopivaa asiallista kielenkäyttöä, kysy voitko nauhoittaa kokouksen kun et tänään jaksa tehdä muistiinpanoja. Toimii yleensä paljon paremmin kuin vikiseminen "kiroileminen on tuhmaa".

Älä käytä leveähelmaisia hameita. Älä tarjoa muille ruokaa, nenäliinaa, laastaria tai kipulääkkeitä ennen kuin pyytävät niitä. Varoittelen näistä vain siksi että ei synny vääriä assosiaatioita, voit toki olla kohtelias mutta älä hoivaa, palvele tai alistu. Vaikka työpaikka välillä muistuttaisi ikuisen lapsuuden Mikä-mikä-maata, sinä et ole Kadonneiden poikien äiti.