Elämänmuutos ja epäilyttävä intuitio

Ikä on vain numero, mutta jotkut numerot antavat enemmän aihetta pohdintaan kuin toiset. Minulle kuudenkympin virstanpylvään ohittaminen oli tällainen herättelevä käännekohta. Aviomieheni ja minun yhteisiä sataakahtakymmentä vuotta on viime kuukausina juhlistettu monin eri tavoin, isommin ja pienemmin tapahtumin eri puolilla planeettaa ja vaihtelevin osallistujakomboin. Kaikki tämä on tarjonnut mahdollisuuksia – ja tarvetta – miettiä tulevaa elämää eri näkökulmista. Erityisen hienoa oli tunnistaa vuosien mukanaan tuoma runsaus niin läheisten ihmissuhteiden, kiinnostavien työtehtävien kuin vapaa-ajan harrastustenkin muodossa. Kääntöpuolena on tietenkin se haaste, että todellakin on pakko tehdä valintoja: jostakin on luovuttava voidakseen aloittaa jotakin uutta.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa pohdintaa osa-aikaeläkkeelle siirtymisestä. Ajatus heräsi jo useita vuosia sitten, kun asia oli ajankohtainen parin työkaverini kohdalla. Vaikka ikäraja on tällä välin ehtinyt ”karata käsistä” pariinkin kertaan, niin lähikuukausina se täyttyy, ja työnantajanikin suhtautuu näihin toiveisiin myönteisesti.

Yhtenä tammikuisena yönä sitten havahduin hereille päässäni alitajunnan tai intuition tuottama kristallinkirkas ajatus, että nyt sen teen! Voi vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta, mutta kysymys osoittautuukin yllättävän monitahoiseksi ja -tasoiseksi, kun päätöstä oikeasti ryhtyy tekemään. Vaikutusta myöhempään eläkkeeseen ei ole kovin helppoa selvittää eikä oman terveyden kehittymistä pysty ennustamaan – ennakoimaan kylläkin. Työn ja muun elämän välinen tasapainoa vapaa-ajan lisääntyminen varmasti parantaa ja antaa enemmän voimavaroja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Tekemisestä tuskin tulisi pulaa, vaan edelleen on tehtävä valintoja moninaisten kiinnostavien vaihtoehtojen välillä.

Kun työ nyt on tasapainottelua ”kahden hatun”, tutkimuksen ja esimiestehtävän, välillä, osa-aikaeläke merkitsisi luopumista esimiestehtävästä kuudentoista vuoden jälkeen ja keskittymistä tutkimuksen tekoon: houkuttelevaa, mutta kantaisiko valinta? Uskallanko? Kyse on myös identiteetistä, ja paikasta työyhteisössä, ja siitäkin, että valinnalla on vaikutus myös toisiin. Esimiehellä on väliä: viime torstain (2.4.) Ylen uutisten mukaan esimies voi olla työntekijän pahin terveysriski. Ehkä joskus voisi olla myös toisin päin?

Niin ikään 2.4. oli HS:n Elämä-sivuilla psykologian tohtori Tapani Riekin haastattelu, jossa Riekki suositteli suhtautumista intuitioon ensisijaisesti varauksella. Intuitio on automaattista ajattelua, ja esimerkiksi tietyssä tilanteessa saattaa viritä johonkin epärelevanttiin yksityiskohtaan perustuva assosiaatio, joka voi johtaa epätarkoituksenmukaiseen päätökseen. Vaikka jutun otsikko olikin Epäilyttävä intuitio, Riekin näkökulmasta viisasta ajattelua on joustava intuitiivisen ja rationaalisen ajattelun yhdisteleminen. Niinpä olen nyt sitten parhaani mukaan yrittänyt arvottaa ja yhdistellä noita kovin yhteismitattomia päätöksenteon dimensioita. Valitsitpa niin tai näin, niin jotkut niistä näyttävät plussaa ja jotkut miinusta ja jotkut pelkkää kysymysmerkkiä.

Mikä siis neuvoksi? Teen niin kuin sydän sanoo, eli elämänmuutos on edessä syksyn saapuessa.

 

Matkamuistoja työstä ja maailmalta

”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla olo.” Niinpä niin. Entä onko ajatus päämäärästä edes vähääkään relevantti? Eihän elämässä tule minnekään jäädyksi, vaan pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkuu aina jonnekin.

Viime aikoina ovat matkat ja matkamuistot pyörineet mielessä monella tapaa. Yhteisten pyöreiden vuosien juhlintaan aviomiehen kanssa liittyi äskettäinen kuukauden loma Uuden Seelannin kesässä. Olin suunnitellut pohdiskelevani siellä, miltä työelämä näyttää etäältä katsoen. Lomailu henkeä salpaavissa maisemissa olikin intensiivistä hetkessä elämistä, joka sai ajatuksen työstä tuntumaan perin etäiseltä. – Mutta mitäpä intohimoinen neuloja osti matkamuistoksi maasta, jossa on enemmän lampaita kuin ihmisiä? No tietenkin villalankaa ja neuleita, naisen työhön ne toki liittyvät nekin…

Työpaikan perjantaisen muuton myötä putkahteli esille monenlaisia matkamuistoja tutkijan uran varrelta. Saman työnantajan palveluksessa on kulunut käsittämättömän pitkään. Muuttaminen on työssä silti tullut hyvin tutuksi. Organisaation tai työroolin vaihtuessa on siirrytty rakennuksesta tai huoneesta toiseen. Kahdesti on samalla vaihtunut koko työyhteisö, kerran myös uuden tutkinnon myötä tutkimusaihepiiri mekaniikasta yhteiskuntatieteisiin.

Mukana muutettavaa tavaraa on kerrasta toiseen ollut viime vuosina selvästi vähemmän. Paperitonta toimistoa ei ehkä vielä ole nähty, mutta paljosta voi muuttaessa luopua, kun miltei kaikki tärkeä jää nykyään talteen sähköisesti. Pakatessa tuli esille paljon sellaista aikaisempaan esimiesrooliin liittyvää, minkä roskiin heittäminen oli yksinomaan huojentavaa: kun ei tuonkaan hankalan tilanteen dokumentaatiota ole tähän mennessä kukaan kaivannut, niin nyt vain silppuriin! Miten vapauttavaa ja puhdistavaa!

Moni asia myös veti mielen haikeaksi. Enimmäkseen ne olivat muistoja, jotka liittyvät tilanteisiin, joissa olen saanut olla luomassa uutta yhdessä muiden kanssa, olipa se sitten työyhteisön yhteisen ”juonen” etsimistä tai haasteellisen tutkimushankkeen tekemistä. Yhdessä vetämässäni hankkeessa syntyi sivutuotteena maailman kallein hedelmävati, joka saatiin aikaan räjäyttämällä 5 cm paksuinen teräskupoli. Hanketta kuvannut vanha posteri oli onneksi vielä säilynyt jossakin nurkassa ja sehän sai hymyn huuleen!

Pienemmät kupolit ja lintuhäkki pääsivät muutossa mukaan. Lintuhäkki on lahja työkaverilta, ja se liittyy aiemman työhuoneeni ovessa olleeseen sarjakuvaan Ludwig-papukaijasta, joka ei käynyt kaupaksi. Ludwig nimittäin toisteli tällaista kannanottoa: ”Tämä häkki on vain esine ja täysin merkityksetön. Minua kahlitsevat yhteiskunta, aika, avaruus ja painovoima. Todellinen häkkini on ahdas, fysikaalinen todellisuuskäsityksemme!”

Joitain vuosia sitten ideoimme monitieteisen työyhteisömme motoksi tuottaa lisäarvoa erilaisuudesta, kysyen mielekkäitä kysymyksiä ja tarjoten niihin luovia vastauksia. Näimme vain taivaan olevan kattona pyrkiessämme äärettömyyteen ja siitä eteenpäin – täysin Ludwigin hengessä siis! Työrooli ja työpiste ovat tällä välin taas vaihtuneet, mutta matka jatkuu, tarkkaan valittujen ja hyvää mieltä tuottavien matkamuistojen kera.

 

Maailma muuttuu – pärjäänkö olemalla resilientti vai ketterä?

Elämme ennakoimattomassa maailmassa, jossa kukaan ei enää voi tuudittautua Ruususen uneen uskoen kaiken jatkuvan entisellä radallaan. Organisaatioilta ja siinä toimivilta ihmisiltä peräänkuulutetaan ketteryyttä: kaiken aikaa on oltava valmiita muuttamaan suuntaa ja tarttumaan uusilla suunnilla avautuviin mahdollisuuksiin. 

Puhuttaessa muuttuvassa maailmassa elämisen eväistä toinen nykyisin paljon käytetty sana on resilienssi, mutta mitä sillä tarkoitetaan?  Sanalla on monta merkitystä, riippuen ensinnäkin tieteenalasta, ja koulukuntaerojakin löytyy.  Materiaalitekniikassa ja usein myös kriisienhallinnan yhteydessä resilienssillä tarkoitetaan kimmoisuutta, palautumista ennen häiriötilannetta vallitsevaan tilaan niin, että pystytään jatkamaan aiemmin asetettua tavoitetta kohti. Tämän mukaan ketteryys ja resilienssi olisivat toisilleen vastakkaisia tapoja toimia – joko ollaan valmiita muuttamaan suuntaa hyvinkin radikaalisti tai sitten pyritään palautumaan alkuperäiselle reitille niin nopeasti kuin suinkin mahdollista.

Toinen keskeinen resilienssikoulukunta, jonka ajattelun juuret ovat ekologiassa, näkee resilienssin systeemin – esimerkiksi organisaation – kykynä muuttua ja ylläpitää toimintakykyään maailman muuttuessa. Resilienssin käsitettä on sovellettu tämän suuntaisesti myös tarkasteltaessa yksilön kykyä sopeutumaan muutoksiin. Pohjana siinä on vahvuuksiin, voimavaroihin ja hyvinvointiin keskittyvä positiivinen psykologia. Resilienssillä voidaan siis tarkoittaa joko muutoskyvykkyyttä tai ennallaan pysyvyyttä.

Tähän käsitteelliseen sekasotkuun saa tolkkua yhdistämällä resilienssin ajatukseen identiteetin säilyttämisestä.  Silloin resilienssi liittyy sekä muuttumiseen että pysyvyyteen ja ratkaisevaa on se, millainen ulkoinen ympäröivä maailma on. Jos toimitaan ympäristössä, joka on hyvin ennakoitavissa ja sisältää vain vähän toisistaan riippuvia keskeisiä näkökulmia ja jossa Newtonin mekaniikka ja lineaarinen ajattelu toimivat, resilienssi on toipumista ennalleen häiriöiden jälkeen. Epälineaarisessa, turbulentissa monien keskinäisriippuvuuksien maailmassa se taas on ketterää kykyä sopeuttaa toimintaansa. Olennaista resilienssissä on täten tunnistaa, ollaanko stabiilissa vai epästabiilissa tilanteessa, ja valita sen mukainen toimintalogiikka. Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta pohjimmiltaan kyse on uusista toimintatavoista ja niitä säätelevistä yksinkertaisista periaatteista. Näitä resilienssiä tukevia keinoja tutkimme ja mallinnamme parastaikaa organisaatioiden verkottuneeseen toimintaan liittyvässä tutkimushankkeessamme.  

Kiinnostavaa käytännönläheistä lukemista aiheesta löytyy esimerkiksi sivustoilta http://www.hsdinstitute.org/  ja http://www.adaptiveaction.org/ .