Kalentereista

Kalenteri ja kalterit muistuttavat sanoina toisiaan. Ja kuvinakin: pystyviivoja joiden väliin kaikki ei millään mahdu. Olen tasapainoillut vuosia kalentereiden määrän ja laadun kanssa.

Mulla on työpaikalla sähköinen Outlook-kalenteri, joka synkronoituu kännykkääni. Laitan siihen yksityismenoista sellaiset jotka voivat vaikuttaa töistälähtöaikaan. Useat kollegat voisivat nähdä kalenterini, mutta harva vaivautuu katsomaan. 

Edellisessä työpaikassa Outlookin käyttö oli pakollista, ja myös kokoushuoneilla oli Outlook-tilinsä. Kun halusi kokouksen, etsi vain ajan jolloin kaikilla oli tilaa ja siihen se täräytettiin. Aluksi en tiennyt, oliko kyseessä tyhmyys vai ilkeys, kun kalenteriini ilmestyi kokouksia  perjantaiaamuksi  klo 8 jos olin torstaina palannut Amerikasta. Sitten opin varaamaan myös toipumisaikaa.

Nykyisin käytän työkokousten, varsinkin webexien ja videokokousten, sopimiseen Doodlea, olen rekisteröinyt sinne oman tilin. Muutaman yritys-erehdys -kuvion jälkeen tarkistan, onko aikavyöhyketuki päällä, ja laitan silti kokouskutsuun aina "aamupäiväajat ovat klo 9 UK, 10 CET eli 11 EET, ja iltapäivät 12 UK, 13 CET ja 14 EET. "

Minulla on seinällä myös A3-kokoinen kalenterilakana, johon piirrän yli 3 päivän poissaolot samalla kun varaan ne. Laitan siihen myös tärkeät määräpäivät. Se on ihanan visuaalinen perustelu niiille, jotka tulevat pyytämään pientä palvelusta: voin näyttää että tuossa on H2020 deadline, sitä ennen olen poissa nämä ja nämä ajat...

Keväällä intoilin bulletjournalista,  http://bulletjournal.com/   ja ostin jopa kovakantisen muistikirjan sitä varten. Jaksoin suunnitella siihen toukokuun loppupuolen ja vähän kesäkuuta, sitten yksi rahoitushakemus sotki kesäkuun lomasuunnitelmat ja siihen se sitten jäi. Kirja on kiva, käytän sitä edelleen, ja se mitä olen tuosta oppinut on se, että merkitsen muistiinpanoihini #-merkillä kaikki asiat joista seuraa itselle toimenpiteitä, ja tähdellä ne jotka pitää kertoa edelleen.

Syksyllä naistenlehdet pursuivat ohjeita, miten laitetaan koko perheen kalenterit synkrooniin. Tästä ei ole kokemusta. Suurin saavutus on se, jos onnistun varaamaan miehen kanssa lomat samaan aikaan.

Kun yksi ei saa osuuttaan tehtyä

Pääsin seuraamaan hienoa johtamistyöskentelyä.

Tavallinen tilanne nykypäivän tutkimusorganisaatiossa: tehdään hakemusta kiireellä. Nopea alkukokous, esitellään luonnostellut tavoitteet ja työpaketit, jaetaan kuka kirjoittaa mitä. Ensin impacts, niiden pohjalta objectives, siitä concepts, ... Nopea kaavio mitä työpaketteja tarvitaan, jokaiselle kirjoittaja. Ja sitten hajaannutaan kirjoittamaan.

Viikon kuluttua kootaan kaikki tekstit yhteen dokumenttiin. Nyt käy ilmi että yksi tiimin jäsen on saanut puristettua vain pari kolme riviä jokaisen osalleen tulleen otsikon alle.

Ja sitten tulee  se hieno osa.

Projektipäällikkö avaa kokouksen kertomalla että ensimmäisessä luonnoksessa on nyt jotain jokaisen otsikon alla, ja että tänään tarkastellaan osien rajoja, puuttuvia asioita ja päällekkäisyyksiä, ja sitten nimetään seuraavan vaiheen kirjoittajat.

Ja rauhallisesti käydään hakemuksen osat läpi, mihin tätä kannattaisi verrata, kenen kannattaisia lukea ja kommentoida tuota, miten saisimme tietää mitä evaluoijat odottavat. Voitaisiinko tästä tehdä kaavio tai taulukko, voisiko tätä osaa selventää havainnekuvalla. Se joka on ollut kirjoituskrampissa saa varmasti ihan yhtä paljon tehtäviä kuin muutkin,

Jos sademetsässä kaatuu puu, mutta kasvit täyttävät sen jättämän aukon yhdessä yössä. Jos työelämä on viidakkoa, niin monimuotoisuus on sen elämänehto. Kaikki eivät ole samalla tavalla hyviä, mutta kaiklle löytyy kuitenkin rooli.

Elämänmuutos ja epäilyttävä intuitio

Ikä on vain numero, mutta jotkut numerot antavat enemmän aihetta pohdintaan kuin toiset. Minulle kuudenkympin virstanpylvään ohittaminen oli tällainen herättelevä käännekohta. Aviomieheni ja minun yhteisiä sataakahtakymmentä vuotta on viime kuukausina juhlistettu monin eri tavoin, isommin ja pienemmin tapahtumin eri puolilla planeettaa ja vaihtelevin osallistujakomboin. Kaikki tämä on tarjonnut mahdollisuuksia – ja tarvetta – miettiä tulevaa elämää eri näkökulmista. Erityisen hienoa oli tunnistaa vuosien mukanaan tuoma runsaus niin läheisten ihmissuhteiden, kiinnostavien työtehtävien kuin vapaa-ajan harrastustenkin muodossa. Kääntöpuolena on tietenkin se haaste, että todellakin on pakko tehdä valintoja: jostakin on luovuttava voidakseen aloittaa jotakin uutta.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa pohdintaa osa-aikaeläkkeelle siirtymisestä. Ajatus heräsi jo useita vuosia sitten, kun asia oli ajankohtainen parin työkaverini kohdalla. Vaikka ikäraja on tällä välin ehtinyt ”karata käsistä” pariinkin kertaan, niin lähikuukausina se täyttyy, ja työnantajanikin suhtautuu näihin toiveisiin myönteisesti.

Yhtenä tammikuisena yönä sitten havahduin hereille päässäni alitajunnan tai intuition tuottama kristallinkirkas ajatus, että nyt sen teen! Voi vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta, mutta kysymys osoittautuukin yllättävän monitahoiseksi ja -tasoiseksi, kun päätöstä oikeasti ryhtyy tekemään. Vaikutusta myöhempään eläkkeeseen ei ole kovin helppoa selvittää eikä oman terveyden kehittymistä pysty ennustamaan – ennakoimaan kylläkin. Työn ja muun elämän välinen tasapainoa vapaa-ajan lisääntyminen varmasti parantaa ja antaa enemmän voimavaroja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Tekemisestä tuskin tulisi pulaa, vaan edelleen on tehtävä valintoja moninaisten kiinnostavien vaihtoehtojen välillä.

Kun työ nyt on tasapainottelua ”kahden hatun”, tutkimuksen ja esimiestehtävän, välillä, osa-aikaeläke merkitsisi luopumista esimiestehtävästä kuudentoista vuoden jälkeen ja keskittymistä tutkimuksen tekoon: houkuttelevaa, mutta kantaisiko valinta? Uskallanko? Kyse on myös identiteetistä, ja paikasta työyhteisössä, ja siitäkin, että valinnalla on vaikutus myös toisiin. Esimiehellä on väliä: viime torstain (2.4.) Ylen uutisten mukaan esimies voi olla työntekijän pahin terveysriski. Ehkä joskus voisi olla myös toisin päin?

Niin ikään 2.4. oli HS:n Elämä-sivuilla psykologian tohtori Tapani Riekin haastattelu, jossa Riekki suositteli suhtautumista intuitioon ensisijaisesti varauksella. Intuitio on automaattista ajattelua, ja esimerkiksi tietyssä tilanteessa saattaa viritä johonkin epärelevanttiin yksityiskohtaan perustuva assosiaatio, joka voi johtaa epätarkoituksenmukaiseen päätökseen. Vaikka jutun otsikko olikin Epäilyttävä intuitio, Riekin näkökulmasta viisasta ajattelua on joustava intuitiivisen ja rationaalisen ajattelun yhdisteleminen. Niinpä olen nyt sitten parhaani mukaan yrittänyt arvottaa ja yhdistellä noita kovin yhteismitattomia päätöksenteon dimensioita. Valitsitpa niin tai näin, niin jotkut niistä näyttävät plussaa ja jotkut miinusta ja jotkut pelkkää kysymysmerkkiä.

Mikä siis neuvoksi? Teen niin kuin sydän sanoo, eli elämänmuutos on edessä syksyn saapuessa.

 

Matkamuistoja työstä ja maailmalta

”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla olo.” Niinpä niin. Entä onko ajatus päämäärästä edes vähääkään relevantti? Eihän elämässä tule minnekään jäädyksi, vaan pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkuu aina jonnekin.

Viime aikoina ovat matkat ja matkamuistot pyörineet mielessä monella tapaa. Yhteisten pyöreiden vuosien juhlintaan aviomiehen kanssa liittyi äskettäinen kuukauden loma Uuden Seelannin kesässä. Olin suunnitellut pohdiskelevani siellä, miltä työelämä näyttää etäältä katsoen. Lomailu henkeä salpaavissa maisemissa olikin intensiivistä hetkessä elämistä, joka sai ajatuksen työstä tuntumaan perin etäiseltä. – Mutta mitäpä intohimoinen neuloja osti matkamuistoksi maasta, jossa on enemmän lampaita kuin ihmisiä? No tietenkin villalankaa ja neuleita, naisen työhön ne toki liittyvät nekin…

Työpaikan perjantaisen muuton myötä putkahteli esille monenlaisia matkamuistoja tutkijan uran varrelta. Saman työnantajan palveluksessa on kulunut käsittämättömän pitkään. Muuttaminen on työssä silti tullut hyvin tutuksi. Organisaation tai työroolin vaihtuessa on siirrytty rakennuksesta tai huoneesta toiseen. Kahdesti on samalla vaihtunut koko työyhteisö, kerran myös uuden tutkinnon myötä tutkimusaihepiiri mekaniikasta yhteiskuntatieteisiin.

Mukana muutettavaa tavaraa on kerrasta toiseen ollut viime vuosina selvästi vähemmän. Paperitonta toimistoa ei ehkä vielä ole nähty, mutta paljosta voi muuttaessa luopua, kun miltei kaikki tärkeä jää nykyään talteen sähköisesti. Pakatessa tuli esille paljon sellaista aikaisempaan esimiesrooliin liittyvää, minkä roskiin heittäminen oli yksinomaan huojentavaa: kun ei tuonkaan hankalan tilanteen dokumentaatiota ole tähän mennessä kukaan kaivannut, niin nyt vain silppuriin! Miten vapauttavaa ja puhdistavaa!

Moni asia myös veti mielen haikeaksi. Enimmäkseen ne olivat muistoja, jotka liittyvät tilanteisiin, joissa olen saanut olla luomassa uutta yhdessä muiden kanssa, olipa se sitten työyhteisön yhteisen ”juonen” etsimistä tai haasteellisen tutkimushankkeen tekemistä. Yhdessä vetämässäni hankkeessa syntyi sivutuotteena maailman kallein hedelmävati, joka saatiin aikaan räjäyttämällä 5 cm paksuinen teräskupoli. Hanketta kuvannut vanha posteri oli onneksi vielä säilynyt jossakin nurkassa ja sehän sai hymyn huuleen!

Pienemmät kupolit ja lintuhäkki pääsivät muutossa mukaan. Lintuhäkki on lahja työkaverilta, ja se liittyy aiemman työhuoneeni ovessa olleeseen sarjakuvaan Ludwig-papukaijasta, joka ei käynyt kaupaksi. Ludwig nimittäin toisteli tällaista kannanottoa: ”Tämä häkki on vain esine ja täysin merkityksetön. Minua kahlitsevat yhteiskunta, aika, avaruus ja painovoima. Todellinen häkkini on ahdas, fysikaalinen todellisuuskäsityksemme!”

Joitain vuosia sitten ideoimme monitieteisen työyhteisömme motoksi tuottaa lisäarvoa erilaisuudesta, kysyen mielekkäitä kysymyksiä ja tarjoten niihin luovia vastauksia. Näimme vain taivaan olevan kattona pyrkiessämme äärettömyyteen ja siitä eteenpäin – täysin Ludwigin hengessä siis! Työrooli ja työpiste ovat tällä välin taas vaihtuneet, mutta matka jatkuu, tarkkaan valittujen ja hyvää mieltä tuottavien matkamuistojen kera.

 

Teemapostaus: Ohjeita elämän tiellä

Koska tämä on  ryhmäblogi, voimme välillä tehdä yhteispostauksia. Ensimmäisessä katsomme käytävillä palloileviin fukseihin ja syksyn ylioppilaisiin. Mitä sanoisit heille ?

Enna: Lukekaa, kirjoittakaa, puhukaa kieliä. Luonnontieteen ja tekniikan opiskelijalla voi olla edessään viisi vuotta vajaita lauseita, ranskalaisia viivoja, englannin ja suomen sekoitusta. Lue vaikka dekkareita tai lastenkirjoja ääneen, kunhan edes joskus kohtaat kokonaisia lauseita. Ainakin suomeksi, ehkä myös englanniksi. Vielä parempi jo jaksat kirjoittaakin. Wikipediaa, blogia, kirjeitä mummolle. Kielitajun ylläpitämisestä on arvaamaton ilo opintojen loppuvaiheessa ja työelämässä.
Yliopistolla pyörii myös ulkomaalaisia opiskelijoita. Puhu niille lounaslistasta, liikuntavaihtoehdoista, kauppojen aukioloista pyhäpäivinä. Totu käyttämään vierasta kieltä muustakin kuin ammattiasioista puhumiseen.

Didli D: ensinnäkin, aivan varmasti elämä tulee tarjoamaan teille kosolti yllätyksiä, ja polkunne tulee etenemään välillä mutkitellen. Opiskelupaikka ei ehkä aukene heti tai tehdyt valinnat voivatkin alkaa tuntua vääriltä. Tällaisten asioiden kohtaaminen jo nuorena on oikeastaan erittäin hyvä asia, koska se opettaa pärjäämään ennakoimattomassa ja muuttuvassa maailmassa. Mutkien myötä kertynyt monitaitoisuus on suuri voimavara eikä suinkaan ajanhukkaa.

Toinen neuvoni on, että vaikka luonnontieteelliseltä alalta saattaakin pystyä valmistumaan "turvallisesti", pitämättä yhtäkään esitelmää edes muutamalle kuulijalle, niin työuraa ajatellen kannattaa todellakin käyttää hyödyksi kaikki siihen tarjoutuvat mahdollisuudet, ja etenkin, jos samalla voi kehittää kielitaitoaan. Pahimmassa tapauksessa lukiossa opittu pääsee opiseluaikana melkoisesti ruostumaan.

Kolmanneksi: on paikallaan varautua myös siihen, että kun opiskeltua pääsee soveltamaan käytännön haasteisiin, on hyvin usein kyse tilanteista, joihin opitut matemaattiset mallit eivät suoraan sovellu. Ammattitaitoa on se, että käytännön tilanteista kaikkine rosoineen oppii hahmottamaan ratkaistavan ongelman kannalta olennaisen ja sen, miten ja millaisin rajoituksin siihen voi opittujen teorioiden avulla tarttua - olipa kyse sitten rakenteiden mitoituksesta tai organisaatioiden toimivuudesta. Tämän oppii aivan varmasti tekemisen myötä, ja siinä meistä kokeneemmista voi olla paljonkin tukea.

Maaria: Kiirehtikää hitaasti! Opintoja on toki hyvä suorittaa reippaaseen tahtiin, mutta välissä pitäisi myös elää ja kerätä kokemuksia, joita ei tenttikirjoista lukemalla löydy. Kielet ja vieraat kulttuurit ja niihin tutustuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tiedealoilla kielitaito on välttämättömyys ja kuten Ennakin toteaa, pitää osata puhua muustakin kuin työasioista. Ja parhaiten kieltä ja kulttuuria opiskelee tietenkin ulkomailla. Nauti opiskelijaeduista matkustaessasi tai lähde opiskeluvaihtoon - jos vain mahdollista. Jos selviät arkipäiväisistä toimista vieraassa kulttuurissa, ei töissä kotimaassaksan tule tenkkapoo pienimmästä vastoinkäymisestäkään!

YT-myrskyn silmässä

Isojen maailmanlaajuisten muutosten pyörteissä ei tulevaisuudessa oikein mikään ole varmaa, ei täällä Suomessakaan, vaikka aika turvallisessa lintukodossahan me täällä yhäti elämme. Täälläkin puhutaan jo massatyöttömyydestä. Taloustilanteen vaikutukset näkyvät myös oman työpaikkani arjessa: YT-neuvottelujen varjossa eletään tulevat viikot, ja niiden seurausten kanssa sitten ties miten kauan. Enkä edes enää muista, monennetko kokemani YT:t nämä oikein ovatkaan. 

 

Mikä neuvoksi epävarmuuden keskellä? Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu, sanoi keskustalainen mieskansanedustaja Tölli Tyrnävältä. Aika pistämättömästi, sitä paitsi: jos kartta väittää sinun kuitenkin olevan viereisen tunturin laella, niin kannattaa siis epäillä karttaa tai vielä ennemmin omia kartanlukutaitoja.

 

Töllin tölväisyn voi myös ajatella kuvastavan mindfulnessia, hetkessä elämistä parhaimmillaan: nyt ollaan tässä, eikä siinä sen kummempaa jossittelemista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa puhutaan polkuriippuvuudesta tarkoittaen, että sillä on paljonkin väliä, miten ja millaista polkua kulkien tähän on tultu. Se, mitä polun varrella on tarttunut matkaan, vaikuttaa siihen, millaisena olet tähän pisteeseen saapunut ja millä eväillä jatkat eteenpäin. Repussa olevista eväistä voi nauttia, vaikka polun suunta muovautuisikin uudelleen – ehkä suorastaan ajateltua satoisemmillekin marjamaille?

Kävi miten kävi, YT-myrskyn silmässäkin kannattaa nykyhetki käyttää työssä hyvin, keskittyen siihen, mikä on hyvää ja toimii. Toisin sanoen itse työhön ja rakentavien suhteiden edistämiseen työyhteisössä. Sisältöön keskittyminen kasvattaa omaa osaamispääomaa ja hyvin toimivat ihmissuhteet kannattelevat kaikin tavoin elämässä.

 

Näitä resilienssiin eli ennakoimattomassa maailmassa pärjäämiseen liittyviä asioita pohdin myös tutkimushankkeissa, joissa kuvaamme organisaatioita kompleksisina adaptiivisina systeemeinä. Kiehtova tarkastelukehys muuten, ja tästä tematiikasta luvassa enemmän juttua tuonnempana.

Lomakierrätystä

Lomalla voi kerrankin mietiskellä asioita hieman etäämpää, vähän uudenlaisesta näkökulmasta ja kokeillen erilaisia aikaperspektiivejä. Voi vaikkapa kerrankin keskittyä niihin elämän tärkeisiin mutta ei kiireellisiin asioihin, jotka jäävät arjessa helposti kakkossijalle.

Kierrätys eri muodoissaan on tähän oiva keino. Jo kolmantena kesänä peräkkäin olenkin päätynyt eri tavoin tekemään vanhasta uutta. Kahdessa ensimmäisessä kesäprojektissa, joihin ystävät minut kutsuivat, tavoitteena oli konkreettinen lopputulos: neulegraffitin osasia erääseen tiettyyn Ruttopuiston puuhun ja matto kesämökin keittiöön. Hankkeet tekivät samalla mukavan loven mittavaan jämälankakokoelmaani ja tarpeettomiksi käyneiden vaatteiden varastoon – kiitokset myös neuleystävälle materiaalitäydennyksestä!

Kumpainenkin hanke sai sitten aivan odottamattomia käänteitä. Kangaspuiden paukutteluun oli varattu kesäinen viikko ystävän kanssa Suomen toisella laidalla. Suunnittelin maton toteutusta yhdessä äitini kanssa, jota kovin ilahdutti se, että halusin perehtyä tähän suvussa kulkeneeseen taitoon. Yhdessä myös pengoimme äidin kudelaatikoita ja muistelimme erinäisten vaatekappaleiden tarinoita. Sitten äiti yllättäen sairastui hyvin vakavasti ja rajusti. Oli vaikea lähteä viikoksi kauas kutomaan. Tuntui kuitenkin tärkeältä toteuttaa tämä yhdessä suunniteltu asia, ja värikkään maton tutkiskelu ehtikin vielä hiukan tuoda iloa äidille – ja maton reunojen kierrotkin tulivat kelpuutetuiksi.

Toissa kesänä ryhmämme Knit or die toteutti neulegraffititeoksen, joka sai aiheensa meksikolaisesta kuolleiden päivästä, värikylläisestä karnevaalinomaisesta traditiosta, jonka mukaan perheet kokoontuvat iloiten muistelemaan kuolleita sukulaisiaan. Minut ryhmään kutsuneen nuoren ystävän äkillinen kuolema keskellä kauneinta kesää sai meidät sanattomiksi muutamia viikkoja sitten.

Tämän vuoden lomatekemisiksi oli suunnitteilla kiehtova projekti: uppoutuminen äitini jäämistöön kuuluneisiin isovanhempien ja äidin valokuviin, kirjeisiin, runoihin ja päiväkirjoihin. Hanke on kesän tapahtumien myötä edistynyt perin vähän, mutta onpa yläkerran kammariamme talven ajan dominoineiden – ja hieman mieltäkin kuormittaneiden – laatikoiden ja nyssäköiden sisältö sentään tullut lajiteltua odottamaan tulevaa perehtymistä. Ehkäpä niidenkin pohjalta syntyy myös jotain konkreettista ja jäsentynyttä muidenkin nähtäväksi.

Pohdittavaa on siis riittänyt. Mutta elämä on kokonaisuus, kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen- yllättävilläkin tavoilla. Aivan kuin matonkin, sen kauneus syntyy kirkkaiden ja tummien värien vuorovaikutuksesta. – Ja (tutkimus)työhönhän kierrätys tietenkin liittyy ihan kiinteästi, sillä mikään ajatus tai innovaatio ei koskaan ole täysin uusi vaan syntyy yhdistelemällä jo olemassa olevia aineksia uudella tavalla.

Työ ja rakkaus

”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu”, totesi Marilyn Monroe eräässä haastattelussaan. Myös itse Sigmund Freud piti työtä ja rakkautta elämän keskeisimpinä sisältöinä ja hän määritteli mielenterveyden kykynä rakastaa ja tehdä työtä.

Miten nämä asiat yhdistyvät omassa elämässäni? Ajatus, että työ on toinen elämän keskeisimmistä elementeistä, saa pohtimaan naisen työn arvoa uudesta näkökulmasta: miten työ palvelee elämääni kokonaisuudessaan? Muiden taholta osoitettu arvostus ei ole yhtä tärkeää kuin se, mikä on työni arvo minulle itselleni ja millä sitä mittaan. Tunnistan olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työtä, joka rikastuttaa koko elämää niin kiinnostavien sisältöjensä kuin mukanaan tuomiensa ihmissuhteiden kautta. Mutta rakastanko sitä? Se sana tuntuu aivan liian suurelta tässä yhteydessä, lähimpieni rinnalla.

Lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu tekee erityisen näkyväksi sen, miten tärkeää on, että työ ei tärkeydestään huolimatta ole koko elämä. Työtä kuten rakkauttakin on hyvä ajatella laajemmin kuin ansiotyön ja parisuhteen tai oman ydinperheen näkökulmasta. Onni on, että ne molemmat ovat kohdallaan, mutta elämän merkityksellisyys ei tietenkään saa loppua eläkkeelle siirtymiseen (sitten joskus aikanaan..), ja sen pitäisi myös voida määrittyä joustavasti uudelleen muissakin elämän käänteissä. Siinäpä onkin avain oman elämän resilienssiin – pinnalla oleva käsite, jonka olemusta ja edistämistä organisaatioissa selvitämme kiinnostavassa isossa tutkimushankkeessa.

Mutta nyt, viikon verran aherrusta vielä, ja sitten lomalle resilienssin eväitä tankkaamaan! Omaan lomalukemistooni kuuluu Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja lomaohjelmassa on ehdottomasti myös Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa. Kannattaa käydä katsomassa, ja kesävirikkeeksi suosittelen myös näihin pohdintoihin johtanutta Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä!