Perheellinen nainen ja saksalainen työelämä

Naisen työ -blogin ensimmäisen vieraspostauksen kirjoittin Mii, jonka elämästä Saksassa voit lukea lisää hänen Finn for life -blogistaan.

Minulle on tullut 12 vuotta ulkosuomalaisena täyteen ja viimeiset viisi vuotta olen asunut Baijerissa, Etelä-Saksassa. Plakkarissa minulla on parikin yliopistokoulutusta, olen työskennellyt useammassa maassa, kielitaitoa riittää ja olen ohittanut vauva-vuodet. Siis muodollisesti varsin pätevä.

Mutta mitä tapahtui, kun muutimme miehen perässä Saksaan? Kulttuurishokki. Nimenomaan naisen roolin suhteen.

Pohjoismaissahan on totuttu siihen, että nainen on töissä täyspäiväisesti. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Lastenhoito toimii enemmän tai vähemmän hyvin.  Sellaista tapausta tuskin tulee, että ei töitä pystyisi tekemään, koska lapselle ei päivähoitopaikkaa löytynyt. Koulu ottaa vastuun lapsen opetuksesta. Mies osallistuu kotitöihin. Näin oli ainakin asiat silloin, kun vielä asuin Suomessa.

Baijerissa ero pohjoismaiseen malliin on melkoinen. Ensinnäkin alle kolmi-vuotiaille hoitopaikan saaminen on jotakuinkin mahdotonta. Yleinen asenne on, että äidin paikka on siinä vaiheessa kotona. Päivähoitopaikan saaminen yli kolmi-vuotiaille on helpompaa, mutta sekään ei ole itsestäänselvyys. Lapsen aloittaessa kuusi-vuotiaana koulun, tulee iso ongelma. Iltapäivähoitopaikkojen saanti on siinä vaiheessa kiven takana.

Tämän takia saksalaiset naiset harrastavatkin paljon osa-aikatöitä. Minun 20 hengen tiimistä on noin neljäsosa naisia ja minä olen ainoa, joka on täyspäiväinen. Sain surkuttelevia kommentteja, kun kerroin aloittavani 40 tunnin viikon työt. ”Onko sinun ihan pakko? Etkö voi olla kotona? Miten lapsen ja huushollin nyt käy?” Ja kyllä, meilläkin on nyt tulossa tilanne syksyllä tyttären aloittaessa koulun, että hoitopaikkaa ei hänelle ole ainakaan vielä toistaiseksi varmentunut.

Toinen iso ero suomalaiseen systeemiin verrattuna on se, että vastuu lapsen oppimisesta on perheellä. Opettaja ikään kuin antaa tiedot – ja ison kasan läksyjä – mutta äiti on se, joka istuu lapsen kanssa ja varmistaa, että tiedot opitaan. Koulussa ei saa tukiopetusta, avustajaa ym.

Saksalainen koulu on raakaa peliä, sillä jo neljännen luokan jälkeen oppilaat jaetaan valkokaulusryhmään ja duunareihin. Viidennellä luokalla aloitetaan nimittäin lukio, jonne pääsevät vain parhaat. Ja tässä maassa luokkayhteiskunta jyrää vielä hyvinkin vahvasti. Akateemiset seurustelevat akateemisten kanssa, muut pysykööt aidan toisella puolella. Tämän takia vanhempien panostus lapsen kouluun on vahva.

Tällaisten ongelmien kanssa siis taistelen täällä Saksassa. Kyllä, suomalaista järjestelmää on tullut ikävä. Feministi minussa on noussut esille, mutta yritän opettaa itseäni maassa maan tavoille.

Räksyttämällä ei saa muuta kuin vihaisia silmäyksiä. Maahanmuuttajana ei voi luennoida paremmasta järjestelmästä.

Hei te siskot Suomessa, ei voi muuta sanoa kuin että arvostakaa mitä teillä on!

Pää pinnalla tehtävätulvassa

"Etkö sinä ikinä huku töihin" ihmetteli nuorempi kollega viikkoa ennen rahoitushakemusten ja loppuraporttien suosittua määräpäivää, ja sai minut muistelemaan, miten tämän oikein teenkään. Olen rakentanut joukon iskulauseita, joita hoen itselleni ja muille

• Voit tehdä 60 tunnin viikkoja, mutta et jatkuvasti 60-vuotiaaksi asti. Joskus pitää alkaa rajoittaa, miksi et tekisi sitä nyt kun olet vielä terve ?
• Suomessa on työaikalaki. Oman terveyden vaarantaminen on kiellettyä. Autossa pitää käyttää turvavyötä, yli 40 tunnin viikkoja ei saa tehdä jatkuvasti.
• Jos työhön menee enemmän aikaa kuin suunniteltiin, koska teit jonkun virheen tai jotain hajosi, se ei ole pelkästään sinun vikasi, eikä sinun tarvitse sitä hyvittää epäinhimillisillä suorituksilla. Jos et ole vale-enkeli etkä muutenkaan valehdellut työhakemuksessa, työnantajasi tiesi palkkaavansa ihmisen eikä konetta tai enkeliä.
• Sillä hetkellä kun lupaat joustaa, sovi palautusliike; varaa kalenteriin päivät jolloin pidät ylityötunnit vapaina. Jos jätät ne odottamaan "sitten kun hellittää", sitä hetkeä ei tule ikinä. 

Meillä ainakin sitä kiirettä luovat "vaakasuoraan lentävät nakit",  eli tehtävät ja avunpyynnöt, jotka tulevat organisaation muista osista, suunnitelmien ulkopuolelta ja  usein niin, ettei esimieheni niistä tiedä. Silloin kun niitä on liikaa, kerään ne listaksi ja valmistaudun puhumaan pomon kanssa.

• Luultavasti keskustelu käydään myönteisemmässä hengessä, kun aloitan sillä mitä haluaisin tehdä, enkä sillä, mitä en ehdi tehdä. "Tämä on uusi pyyntö ja tuntuu tärkeältä, mutta jos teen sen kunnolla, kaikkiin noihin muihin ei jää aikaa. "
• "Don't take no for an answer." Useinkaan ei riitä, että sovitaan, että en jotakin hommaa tee, pitää lisäksi sopia, kuka sen sitten tekee tai koska se tehdään, ja kuka kertoo tilaajalle muttuneista suunnitelmista.
• "Entä sinun oma jaksamisesi ?" On kilttejä esimiehiä jotka ottavat omalle vastuulleen liikaakin alaistensa kuormasta. Ja sitten ne menevät ja sairastuvat, ja kuka niiden sijaiseksi joutuukaan ?
• 
  

Eloa hakurumbaan: twistiä eriparikengillä

Uskottavuuteen ja pärjäämiseen kovassa bisnesmaailmassa eivät pelkästään osaaminen ja näytöt riitä, vaan myös pukeutumiseen on suhtauduttava asiaankuuluvalla vakavuudella. Jos asun värit, kuosit ja leikkaukset kertovat muuta kuin huolella valmisteltu esitys, niin turha vaiva! Näin media tähdentää, ja meidänkin blogimme tarjoaa työmatkoihin varustautumiseen monia hyviä ja käytännöllisiä vinkkejä.

Onneksi välillä voi käydä toisinkin ja työ tarjota ilahduttavia kokemuksia siitä, miten upeaa on keskittyä itse sisältöön ja uuden luomiseen yhdessä osaavien, eritaustaisten kollegoiden kanssa. Viime viikkoina puitteina ovat olleet hankevalmistelut mitä erilaisimmilla teknologiaa ja ihmisnäkökulmaa yhdistelevillä komboilla. Yhden juoksin kasaan itsekin.

Näin se meni: bongattuani kiinnostavan aiheen otin yhteyttä muutamaan eri puolilla Suomea toimivaan kollegaan, joilla tiesin olevan annettavaa mielessä muhivaan hankeaihioon. Parhaassa tapauksessa heiltä löytyisi jopa valmiita ideoita ja tekstinpätkiä, joista pystyttäisiin yhdistelemään ja muokkaamaan uudenlainen innovatiivinen kokonaisuus. Kaikki kutsutut liittyivät joukkoon ja pari muutakin osaajaa saatiin mukaan. Täysiin kalentereihin saatiin sovitettua kolme lyhyttä etäpalaveria, ja niiden välillä vaihdettiin ajatuksia sähköpostilla. Yhteinen sävel löytyi nopeasti. Kaikki toimittivat osuutensa sovitusti muiden kiireittensä lomassa ja aina jossakin raossa löysivät aikaa suunnitelman työstämiseen yhteisellä työalueella.

Itse pääsin uppoutumaan asiaan oikein kunnolla vasta parina dead linea edeltävänä päivänä. Kriittisinä viimeisinä päivinä löytyi myös oululaiselta työkaverilta aikaa ja halua suunnitelman viimeistelemiseen yhdessä. Hakemuksen jättöpäivän aamuna heräsin mielessä idea siitä, millaisessa visuaalisessa muodossa hankkeen ydintä voitaisiin vielä kirkastaa arvioijille. Hiottavaa oli vielä yhdessä jos toisessakin tekstiosiossa. Pallottelimme niitä kaikkia mahdollisia etäyhteyksiä hyödyntäen, ja varsin viitteellisten vihjeitteni phjalta syntyi Oulussa syntyi upea jäsennyskuvakin. Hakemus lähti ajallaan. Niin yhteisestä aikaansaannoksesta kuin etenkin tekemisen tavasta jäi hyvä mieli. Kunpa tuolla porukalla vielä päästäisiin käytännön toteutukseenkin!

Mukavan työteliään ja tuloksekkaan perjantaipäivän jälkeen suuntasimme suoraan viikonlopun viettoon, ja vasta mökille päästyä huomasin, millaisissa jalkineissa olinkaan koko päivän touhunnut. No, eivät nuo lipokkaat oikestaan niin kauhean erilaiset ole…

Ehkä tämä onkin arjen resilienssiä parhaimmillaan: Tilanteen mukaan mennään. Porukka osaa ja yhteistyö pelaa. Tehdään olennaisia asioita sen mukaan kuin tarve vaatii. Ouluun asti ei varustukseni tosin edes näkynyt, mutta tokkopa se olisi työkaverin tahtia haitannut, vaikka hän olisikin tiennyt, missä vetimissä täällä saapastelin. Uutisankkuri Jussi-Pekka Rantasen tapaan voisi uudenlaista twistiä arkeen järjestää jatkossa joskus ihan tietoisestikin!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tarinat/jussi-pekka-rantanen-%E2%80%9Dj%C3%A4nnitys-tuo-el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n-twisti%C3%A4%E2%80%9D