Elämänmuutos ja epäilyttävä intuitio

Ikä on vain numero, mutta jotkut numerot antavat enemmän aihetta pohdintaan kuin toiset. Minulle kuudenkympin virstanpylvään ohittaminen oli tällainen herättelevä käännekohta. Aviomieheni ja minun yhteisiä sataakahtakymmentä vuotta on viime kuukausina juhlistettu monin eri tavoin, isommin ja pienemmin tapahtumin eri puolilla planeettaa ja vaihtelevin osallistujakomboin. Kaikki tämä on tarjonnut mahdollisuuksia – ja tarvetta – miettiä tulevaa elämää eri näkökulmista. Erityisen hienoa oli tunnistaa vuosien mukanaan tuoma runsaus niin läheisten ihmissuhteiden, kiinnostavien työtehtävien kuin vapaa-ajan harrastustenkin muodossa. Kääntöpuolena on tietenkin se haaste, että todellakin on pakko tehdä valintoja: jostakin on luovuttava voidakseen aloittaa jotakin uutta.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa pohdintaa osa-aikaeläkkeelle siirtymisestä. Ajatus heräsi jo useita vuosia sitten, kun asia oli ajankohtainen parin työkaverini kohdalla. Vaikka ikäraja on tällä välin ehtinyt ”karata käsistä” pariinkin kertaan, niin lähikuukausina se täyttyy, ja työnantajanikin suhtautuu näihin toiveisiin myönteisesti.

Yhtenä tammikuisena yönä sitten havahduin hereille päässäni alitajunnan tai intuition tuottama kristallinkirkas ajatus, että nyt sen teen! Voi vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta, mutta kysymys osoittautuukin yllättävän monitahoiseksi ja -tasoiseksi, kun päätöstä oikeasti ryhtyy tekemään. Vaikutusta myöhempään eläkkeeseen ei ole kovin helppoa selvittää eikä oman terveyden kehittymistä pysty ennustamaan – ennakoimaan kylläkin. Työn ja muun elämän välinen tasapainoa vapaa-ajan lisääntyminen varmasti parantaa ja antaa enemmän voimavaroja tärkeisiin ihmissuhteisiin. Tekemisestä tuskin tulisi pulaa, vaan edelleen on tehtävä valintoja moninaisten kiinnostavien vaihtoehtojen välillä.

Kun työ nyt on tasapainottelua ”kahden hatun”, tutkimuksen ja esimiestehtävän, välillä, osa-aikaeläke merkitsisi luopumista esimiestehtävästä kuudentoista vuoden jälkeen ja keskittymistä tutkimuksen tekoon: houkuttelevaa, mutta kantaisiko valinta? Uskallanko? Kyse on myös identiteetistä, ja paikasta työyhteisössä, ja siitäkin, että valinnalla on vaikutus myös toisiin. Esimiehellä on väliä: viime torstain (2.4.) Ylen uutisten mukaan esimies voi olla työntekijän pahin terveysriski. Ehkä joskus voisi olla myös toisin päin?

Niin ikään 2.4. oli HS:n Elämä-sivuilla psykologian tohtori Tapani Riekin haastattelu, jossa Riekki suositteli suhtautumista intuitioon ensisijaisesti varauksella. Intuitio on automaattista ajattelua, ja esimerkiksi tietyssä tilanteessa saattaa viritä johonkin epärelevanttiin yksityiskohtaan perustuva assosiaatio, joka voi johtaa epätarkoituksenmukaiseen päätökseen. Vaikka jutun otsikko olikin Epäilyttävä intuitio, Riekin näkökulmasta viisasta ajattelua on joustava intuitiivisen ja rationaalisen ajattelun yhdisteleminen. Niinpä olen nyt sitten parhaani mukaan yrittänyt arvottaa ja yhdistellä noita kovin yhteismitattomia päätöksenteon dimensioita. Valitsitpa niin tai näin, niin jotkut niistä näyttävät plussaa ja jotkut miinusta ja jotkut pelkkää kysymysmerkkiä.

Mikä siis neuvoksi? Teen niin kuin sydän sanoo, eli elämänmuutos on edessä syksyn saapuessa.

 

Työ ja rakkaus

”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu”, totesi Marilyn Monroe eräässä haastattelussaan. Myös itse Sigmund Freud piti työtä ja rakkautta elämän keskeisimpinä sisältöinä ja hän määritteli mielenterveyden kykynä rakastaa ja tehdä työtä.

Miten nämä asiat yhdistyvät omassa elämässäni? Ajatus, että työ on toinen elämän keskeisimmistä elementeistä, saa pohtimaan naisen työn arvoa uudesta näkökulmasta: miten työ palvelee elämääni kokonaisuudessaan? Muiden taholta osoitettu arvostus ei ole yhtä tärkeää kuin se, mikä on työni arvo minulle itselleni ja millä sitä mittaan. Tunnistan olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työtä, joka rikastuttaa koko elämää niin kiinnostavien sisältöjensä kuin mukanaan tuomiensa ihmissuhteiden kautta. Mutta rakastanko sitä? Se sana tuntuu aivan liian suurelta tässä yhteydessä, lähimpieni rinnalla.

Lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu tekee erityisen näkyväksi sen, miten tärkeää on, että työ ei tärkeydestään huolimatta ole koko elämä. Työtä kuten rakkauttakin on hyvä ajatella laajemmin kuin ansiotyön ja parisuhteen tai oman ydinperheen näkökulmasta. Onni on, että ne molemmat ovat kohdallaan, mutta elämän merkityksellisyys ei tietenkään saa loppua eläkkeelle siirtymiseen (sitten joskus aikanaan..), ja sen pitäisi myös voida määrittyä joustavasti uudelleen muissakin elämän käänteissä. Siinäpä onkin avain oman elämän resilienssiin – pinnalla oleva käsite, jonka olemusta ja edistämistä organisaatioissa selvitämme kiinnostavassa isossa tutkimushankkeessa.

Mutta nyt, viikon verran aherrusta vielä, ja sitten lomalle resilienssin eväitä tankkaamaan! Omaan lomalukemistooni kuuluu Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja lomaohjelmassa on ehdottomasti myös Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa. Kannattaa käydä katsomassa, ja kesävirikkeeksi suosittelen myös näihin pohdintoihin johtanutta Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä!