Kirjoitin aiemmin tunteenpurkauksista kokouksissa ja siitä miten yritän puheenjohtajana torjua niitä ennakolta. Olen harjoittanut tuota taisteluntorjuntaa kaksi vuotta, ja jokaisen kokouksen agenda on saatu läpi annetussa aikataulussa.
Organisaation käsittelemä asia on monille edelleen ilmeisen läheinen ja tärkeä, eikä niiltä tunteiden ilmauksilta vältytä. Kun äänenvoimakkuus alkaa nousta, juon vähän vettä. Samalla katson sitä, joka huutaa, ja mietin: oletko nyt kolme- vai kolmetoistavuotias ?
Kun kolmevuotias makaa kaupan lattialla tai takoo seinää nyrkeillään, enmenesänkyyn, enmenesänkyyn, järkipuhetta on turha yrittää. Usein voi harhauttaa, "luetaanko tänään heinähattua vai tatupatua". Tai sitten sen voi vain ignoroida, puuhastella vähän aikaa omiaan ja siirtyä muihin asioihin. Niiskutuksen vaimennuttua asiaan voi palata, mieluummin vasta seuraavan tauon jälkeen, kuin ohimennen.
Kun kolmetoistavuotias saarnaa kädet puuskassa miten olette kaikki väärässä ja liha on murhaa ja ammattikoulu vale, on vain yksi mitä hän pelkää: julkinen nolaus, ja vain yksi mihin hän tarttuu: vastuun jakaminen. Ja taas se avainlause on "Onpa hyvä että sinä otit tämän asian esille". Valmistapa ensi kerraksi taustapaperi, jossa on tarvittavat numerot. Teillä on tästä varmaan kokemusta, eikös viime vuonna... Herkkä siirto, jota olen nyt käyttänyt kerran, oli laittaa toinen ihminen esittelemään oma arvionsa teinin tunteellisesta taustadokumentista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti