Itkupotkuraivarien paluu

Kirjoitin aiemmin tunteenpurkauksista  kokouksissa ja siitä miten yritän puheenjohtajana torjua niitä ennakolta. Olen harjoittanut tuota taisteluntorjuntaa kaksi vuotta, ja jokaisen kokouksen agenda on saatu läpi annetussa aikataulussa.

Organisaation käsittelemä asia on monille edelleen ilmeisen läheinen ja tärkeä, eikä niiltä tunteiden ilmauksilta vältytä. Kun äänenvoimakkuus alkaa nousta, juon vähän vettä. Samalla katson sitä, joka huutaa, ja mietin: oletko nyt kolme- vai kolmetoistavuotias ?

Kun kolmevuotias makaa kaupan lattialla tai takoo seinää nyrkeillään,  enmenesänkyyn, enmenesänkyyn, järkipuhetta on turha yrittää. Usein voi harhauttaa, "luetaanko tänään heinähattua vai tatupatua". Tai sitten sen voi vain ignoroida, puuhastella vähän aikaa omiaan ja siirtyä muihin asioihin. Niiskutuksen vaimennuttua asiaan voi palata, mieluummin vasta seuraavan tauon jälkeen, kuin ohimennen.

Kun kolmetoistavuotias saarnaa kädet puuskassa miten olette kaikki väärässä ja liha on murhaa ja ammattikoulu vale, on vain yksi mitä hän pelkää: julkinen nolaus, ja vain yksi mihin hän tarttuu: vastuun jakaminen. Ja taas se avainlause on "Onpa hyvä että sinä otit tämän asian esille".  Valmistapa ensi kerraksi taustapaperi, jossa on tarvittavat numerot. Teillä on tästä varmaan kokemusta, eikös viime vuonna... Herkkä siirto, jota olen nyt käyttänyt kerran, oli laittaa toinen ihminen esittelemään oma arvionsa teinin tunteellisesta taustadokumentista.

Delegoinnin ja kieltäytymisen oppitunti

Itselläni on omakohtaista kokemusta siitä, että kun tekee reippaasti ja tunnollisesti kaikki työt, niitä aletaan tarjota kokouksissa yhä enemmän, ehkä vielä kehaistaankin: "kun sä teet sen niin nopsasti ja hyvin, niin etkö tämänkin jossain välissä tekisi? Jossakin vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan siinä, kuinka paljon ja millaisia lisähommia kannattaa ottaa vastaan. Usein huomaat tekeväsi hommat pomollesi, joka sitten esittelee ne ylemmälle johdolle (ja usein unohtaa mainita, että N.N muuten laati tämän suunnitelman/esityksen/selvityksen) - hyvä esimerkki esimiehen delegointitaidoista. Tämä on ainakin omasta mielestäni kuitenkin ainakin enimmäkseen ihan ok, niinhän se työkuorma jakautuu isommassa organisaatiossa. Esimies on vastuussa yksikön tai osaston tai ryhmän toiminnasta ja töiden jakamisesta sen sisällä.

Varuillaan saa kuitenkin mielestäni olla siinä vaiheessa, kun huomaa tekevänsä esimiehen tehtäviin kuuluvia asioita pomon kiireisyyden takia. Sekin on kyllä ihan ok jos pätevyys ja aika riittävät ja työnantaja huomioi tämän myös palkassa - eli sinulle maksetaan enemmän, koska  teet vaativampia asioita kuin asemasi organisaatiossa edellyttää. Mutta käsi ylös - kuinka monelle näin todella käy?

Toimin itse esimieheni sijaisena yksikössäni. Normaalin loma-aikojen ja työmatkojen aikainen sijaistus kuuluu tehtäviini, mutta ei näy palkassani mitenkään. Saan siis samaa palkkaa kuin kolleegani, jolle ei kuulu esimiestehtäviä satunnaisesti. Olen myös toiminut vuorotteluvapaan ajan esimieheni sijasta virkaatekevänä esimiehenä ja tästä sovittiin korvaus - koska hoidin samaan aikaan myös normaalit tehtäväni.

Olenkin itse asiantilaan hieman "hiiltyneenä" ruvennut tarkemmin katsomaan, mihin lisätehtäviin suostun ja miten ne teen. Jos haluaa edetä myös omalla urallaan, kannattaa pitää huoli, että valitsee tehtäviä myös niin, että ylempi johtoporras näkee, kuka työn todella tekee ja on asiantuntija asiassa. Muuten voi huomata pönkittävänsä oman pomonsa uraa.

• Sihteerin hommista kannattaa kieltäytyä, varsinkin jos olet ainoa nainen miesporukassa. Nopeasti sinut muistetaan vain "sihteerinä". Jos kokouksessa on useita samalla tasolla olevia henkilöitä, voi vaikka ehdottaa, että sihteerin vuoro kiertää.

• Selvityksien laatiminen jos osuu kohdalle, kannattaa lopullinen selvitysraportti toimittaa suoraan sitä pyytäneelle ja vaikkapa cc:nä omalle esimiehelle - näin jää ainakin jälki siitä, että selvitys tuli suoraan sinulta.

• Esityksiä tai kalvoja laatiessa voi alatunnisteeseen lisätä siististi laatijan nimen ja päivämäärän. Jos sitten lopullisesta setistä nämä puuttuvat, kertoo se ehkä myös jotakin esimiehestäsi ;)

Ja lopuksi, jos olet jo edellisessä viikkopalaverissa ottanut hoitaaksesi lisätöitä, voit todeta, että voisiko vaikkapa N.N hoitaa tämän tällä kertaa - vetoatpa omaan työkuormaan tai et, aina voit delegoida lisätöitä myös muille.

Itse istuin muutama vuosi sitten viimeisenä paikalla iltaisin, väänsin selvityksiä, pöytäkirjoja ja muita esityksiä muille. En tee sitä enää - ja sihteeriksi minua ei enää edes ehdoteta kokouksissa! Hoidan omat työni edelleen reippaasti ja huolellisesti, mutta en suostu siihen, että kaikki lisähommat automaattisesti tipahtavat pöydälleni. 

Nyt meidän yksikön palavereissa sihteerinä toimii minua nuorempi mieskolleega. :)

Teemapostaus: Ohjeita elämän tiellä

Koska tämä on  ryhmäblogi, voimme välillä tehdä yhteispostauksia. Ensimmäisessä katsomme käytävillä palloileviin fukseihin ja syksyn ylioppilaisiin. Mitä sanoisit heille ?

Enna: Lukekaa, kirjoittakaa, puhukaa kieliä. Luonnontieteen ja tekniikan opiskelijalla voi olla edessään viisi vuotta vajaita lauseita, ranskalaisia viivoja, englannin ja suomen sekoitusta. Lue vaikka dekkareita tai lastenkirjoja ääneen, kunhan edes joskus kohtaat kokonaisia lauseita. Ainakin suomeksi, ehkä myös englanniksi. Vielä parempi jo jaksat kirjoittaakin. Wikipediaa, blogia, kirjeitä mummolle. Kielitajun ylläpitämisestä on arvaamaton ilo opintojen loppuvaiheessa ja työelämässä.
Yliopistolla pyörii myös ulkomaalaisia opiskelijoita. Puhu niille lounaslistasta, liikuntavaihtoehdoista, kauppojen aukioloista pyhäpäivinä. Totu käyttämään vierasta kieltä muustakin kuin ammattiasioista puhumiseen.

Didli D: ensinnäkin, aivan varmasti elämä tulee tarjoamaan teille kosolti yllätyksiä, ja polkunne tulee etenemään välillä mutkitellen. Opiskelupaikka ei ehkä aukene heti tai tehdyt valinnat voivatkin alkaa tuntua vääriltä. Tällaisten asioiden kohtaaminen jo nuorena on oikeastaan erittäin hyvä asia, koska se opettaa pärjäämään ennakoimattomassa ja muuttuvassa maailmassa. Mutkien myötä kertynyt monitaitoisuus on suuri voimavara eikä suinkaan ajanhukkaa.

Toinen neuvoni on, että vaikka luonnontieteelliseltä alalta saattaakin pystyä valmistumaan "turvallisesti", pitämättä yhtäkään esitelmää edes muutamalle kuulijalle, niin työuraa ajatellen kannattaa todellakin käyttää hyödyksi kaikki siihen tarjoutuvat mahdollisuudet, ja etenkin, jos samalla voi kehittää kielitaitoaan. Pahimmassa tapauksessa lukiossa opittu pääsee opiseluaikana melkoisesti ruostumaan.

Kolmanneksi: on paikallaan varautua myös siihen, että kun opiskeltua pääsee soveltamaan käytännön haasteisiin, on hyvin usein kyse tilanteista, joihin opitut matemaattiset mallit eivät suoraan sovellu. Ammattitaitoa on se, että käytännön tilanteista kaikkine rosoineen oppii hahmottamaan ratkaistavan ongelman kannalta olennaisen ja sen, miten ja millaisin rajoituksin siihen voi opittujen teorioiden avulla tarttua - olipa kyse sitten rakenteiden mitoituksesta tai organisaatioiden toimivuudesta. Tämän oppii aivan varmasti tekemisen myötä, ja siinä meistä kokeneemmista voi olla paljonkin tukea.

Maaria: Kiirehtikää hitaasti! Opintoja on toki hyvä suorittaa reippaaseen tahtiin, mutta välissä pitäisi myös elää ja kerätä kokemuksia, joita ei tenttikirjoista lukemalla löydy. Kielet ja vieraat kulttuurit ja niihin tutustuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tiedealoilla kielitaito on välttämättömyys ja kuten Ennakin toteaa, pitää osata puhua muustakin kuin työasioista. Ja parhaiten kieltä ja kulttuuria opiskelee tietenkin ulkomailla. Nauti opiskelijaeduista matkustaessasi tai lähde opiskeluvaihtoon - jos vain mahdollista. Jos selviät arkipäiväisistä toimista vieraassa kulttuurissa, ei töissä kotimaassaksan tule tenkkapoo pienimmästä vastoinkäymisestäkään!

Puput pois powerpointista

Jos haluaa siirtää painavia tavaroita vähemmällä vaivalla, voi joko alkaa käydä salilla tai opetella sanomaan uskottavasti “Voi että sä olet vahva !” Työelämässä tuo jälkimmäinen on houkutteleva, mutta vaarallinen tie.

Olen lukuisia kertoja koettanut lähettää viestin “ei tämä niin vakavaa ole” tai “älkää nyt minua ujostelko” ja viestittänytkin vahingossa “minua ei tarvitse ottaa vakavasti, kävelkää vain ylitseni, nyysikää ideani omille opiskelijoillenne”. 

Assertiivisuus eli jämäkkyys on kai tässä se avainsana; luulen, että assertiivisyydestä viestitään muilla kuin sanallisilla keinoilla. 

Silloin kun on uusi jäsen yhteisössä, tarkkailee ympäristöään ja huomaa myös onttouksia, joihin toiset ovat jo turtuneet. Powerpointit on tylsiä, graafinen ohje kirjoituskoneajalta, pukukoodi ylenpalttisen konservatiivinen. Kuka idiootti keksi jakkupuvun ? On periaatteessa hienoa uskaltaa rikkoa rajoja, kyseenalaistaa perinteitä ja panostaa visuaaliseen viestintään. Mutta vaikka tuntuisi hienolta kertoa horoskooppimerkki esittelykierroksella ja merkitä Etelänapa pingviinillä, on vaarallista jos sinut muistetaan “se Minna ulkomaanosastolta joka piirtää pupuja powerpointtiin”. Sinut muistetaan nimittäin silloin, kun jonkun pitäisi keittää kahvit tai kipaista kukkakauppaan, ei silloin kun valitaan johtoryhmän jäseniä.

Maailma muuttuu – pärjäänkö olemalla resilientti vai ketterä?

Elämme ennakoimattomassa maailmassa, jossa kukaan ei enää voi tuudittautua Ruususen uneen uskoen kaiken jatkuvan entisellä radallaan. Organisaatioilta ja siinä toimivilta ihmisiltä peräänkuulutetaan ketteryyttä: kaiken aikaa on oltava valmiita muuttamaan suuntaa ja tarttumaan uusilla suunnilla avautuviin mahdollisuuksiin. 

Puhuttaessa muuttuvassa maailmassa elämisen eväistä toinen nykyisin paljon käytetty sana on resilienssi, mutta mitä sillä tarkoitetaan?  Sanalla on monta merkitystä, riippuen ensinnäkin tieteenalasta, ja koulukuntaerojakin löytyy.  Materiaalitekniikassa ja usein myös kriisienhallinnan yhteydessä resilienssillä tarkoitetaan kimmoisuutta, palautumista ennen häiriötilannetta vallitsevaan tilaan niin, että pystytään jatkamaan aiemmin asetettua tavoitetta kohti. Tämän mukaan ketteryys ja resilienssi olisivat toisilleen vastakkaisia tapoja toimia – joko ollaan valmiita muuttamaan suuntaa hyvinkin radikaalisti tai sitten pyritään palautumaan alkuperäiselle reitille niin nopeasti kuin suinkin mahdollista.

Toinen keskeinen resilienssikoulukunta, jonka ajattelun juuret ovat ekologiassa, näkee resilienssin systeemin – esimerkiksi organisaation – kykynä muuttua ja ylläpitää toimintakykyään maailman muuttuessa. Resilienssin käsitettä on sovellettu tämän suuntaisesti myös tarkasteltaessa yksilön kykyä sopeutumaan muutoksiin. Pohjana siinä on vahvuuksiin, voimavaroihin ja hyvinvointiin keskittyvä positiivinen psykologia. Resilienssillä voidaan siis tarkoittaa joko muutoskyvykkyyttä tai ennallaan pysyvyyttä.

Tähän käsitteelliseen sekasotkuun saa tolkkua yhdistämällä resilienssin ajatukseen identiteetin säilyttämisestä.  Silloin resilienssi liittyy sekä muuttumiseen että pysyvyyteen ja ratkaisevaa on se, millainen ulkoinen ympäröivä maailma on. Jos toimitaan ympäristössä, joka on hyvin ennakoitavissa ja sisältää vain vähän toisistaan riippuvia keskeisiä näkökulmia ja jossa Newtonin mekaniikka ja lineaarinen ajattelu toimivat, resilienssi on toipumista ennalleen häiriöiden jälkeen. Epälineaarisessa, turbulentissa monien keskinäisriippuvuuksien maailmassa se taas on ketterää kykyä sopeuttaa toimintaansa. Olennaista resilienssissä on täten tunnistaa, ollaanko stabiilissa vai epästabiilissa tilanteessa, ja valita sen mukainen toimintalogiikka. Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta pohjimmiltaan kyse on uusista toimintatavoista ja niitä säätelevistä yksinkertaisista periaatteista. Näitä resilienssiä tukevia keinoja tutkimme ja mallinnamme parastaikaa organisaatioiden verkottuneeseen toimintaan liittyvässä tutkimushankkeessamme.  

Kiinnostavaa käytännönläheistä lukemista aiheesta löytyy esimerkiksi sivustoilta http://www.hsdinstitute.org/  ja http://www.adaptiveaction.org/ .

Sitkeys palkitaan!

Vietinpä tässä viikon Pariisissa kansainvälisessä kokouksessa, jossa Euroopan ja muutamien isojen järjestöjen edustajat kerran vuodessa pohtivat yleisiä toimintatapoja ja erityisesti tänä vuonna miten tietyt palveluiden tuottamiseen liittyvät määritelmät voitaisiin viedä eurooppalaiseen lainsäädäntöön.

Hommahan toimii (monella alalla) niin, että ensin pieni ryhmä valmistelee asiaa, sitten se esitellään isommalle ryhmälle ja jos ei liikaa soraääniä kuulu, lähtee se komissioon käsittelyyn ja putkahtaa sitten lopulta ulos monen kiemuran kautta EU-asetuksena. Jos et pääse mukaan pienen ryhmän valmisteluun (niin, Suomi on pieni ja merkityksetön maa jossain pohjoisessa...) niin on hyvin todennäköistä, että mielipiteesi ei tule huomioiduksi. Usein pieniin ryhmiin ei edes kysytä vapaaehtoisia julkisesti vaan ne on "sovittu" kaikessa hiljaisuudessa. 

No, tässä tapauksessa Suomi ei yllättäen ollut mukana valmisteluryhmässä, mutta aktiivisesti kommentoi esitettyä ehdotusta ja vastusti muutamaa ehdotuksen kohtaa perustelluin sanankääntein. Kommentit luettiin Brysselin päässä ja Suomi pyydettiin mukaan laajennettuu pieneen ryhmään esittämään nämä kommentit uudelleen. Ja esittämässähän käytiin. Sedät nyökyttelivät ja hymisivät, kun naispuolinen kolleegani asiaa esitteli kalvoin. Mutta ei. Ei nyt kuitenkaan voida huomioida perusteluita, yhteinen etu on suurempi ja sitä rataa.

Siitäpä pääsemmekin Pariisin kokoukseen, jossa ehdotus siis esiteltiin laajemmin, lähes valmiina. Esittelijä oli kuitenkin jo aiemmin ollut yhteydessä piskuiseen Suomeen, sillä jollekin oli jäänyt jotain korvan taakse esityksestä ja perusteluista. Oli sovittu, että Pariisissa keskustellaan myös lyhyesti aiheesta jollakin tauolla (ei siis itse kokouksessa - näinhän asiat päätetään nykyään). Suomelta (siis kolleegaltani ja minulta) pyydettiin vaihtoehtoa pahimmin hiertäneeseen ehdotuksen kohtaan. Tarjosimme neljää valmista tekstivaihtoehtoa, lupasimme ne kirjallisena myös. Kahvitauolla siis esittelimme ne, lähetimme ehdotukset ja seuraavalla tauolla meille ilmoitettiin, että Suomen kannalta paras vaihtoehto päätettiinkin toteuttaa EU-asetuksen valmistelutekstiin. Näin siis kaksi naista Suomesta sai käännettyä kahden miehen mielipiteet ja valmistelutekstin, koska ei luovutettu ja annettu periksi, vaan loppuun asti räkytettiin asiasta.

Toki, perustelut olivat hyvät eikä näin hyvää lopputulosta kyllä uskallettu odottaa, mutta sitkeys todellakin palkitaan - ainakin joskus!

Ja tästä riemastuneina kävimme kolleegan kanssa ihailemassa maisemia Eiffelin toiselta tasanteelta!

 

 

Liikuntaa työmatkallakin

“Tee liikunnasta osa viikottaita rutiiniasi” sanoi työterveyshoitaja. Mutta aina ei rutiinia ole, lähinnä työmatkojen takia. Tuntuu tyhmältä maksaa ryhmätunnista, jossa ei käy, ja joissakin lajeissa jää jälkeen muista kurssilaisista. Mä haluaisin uimatekniikkakurssille, mutta tarjolla olevat ajat ei sovi poissaolojen takia.

Matkoillakin voi liikkua, edes vähän. Joskus voi valita hotellin parin kilometrin päähän kokouspaikasta ja kävellä. Joskus voi ehdottaa toiselle kokousedustajalle, että kävelläänpä tuon lammen ympäri ja pohditaan yhteistä taktiikkaa huomiseksi. 

En suosittele kävelemistä Yhdysvaltojen pienissä kaupungeissa enkä kehitysmaiden suurkaupungeissa. Niissä olenkin käynyt kuntosalilla, jopa epäsosiaalisina aamun tunteina kun aikaero vaivaa. Oma musiikki helpottaa tuossa; haaveilen nyt sellaisesta pikku MP3-soittimesta jota voi käyttää uimahallissakin.

Kun viikon ajan vuorotellen istuu ja kirjoittaa pikkuläppärillä ja tauot seisoskelee tyylikkäissä mutta epämukavissa kengissä, kaikki lihakset kipeytyvät. Läppärin kapean näppäimistön ja hiirenkorvikkeen luulisi käyvän hartioihin, mutta usein se onkin rintalihas joka jumittaa.

Rintalihasvenytys. Käsi seinää vasten kierrä vartaloa rauhallisesti poispäin kädestä kunnes tunnet venytyksen kainalon seudussa. 

Perusvenyttelyjen lisäksi, tai sijasta, teen jalkapöydän lihasten liikkeitä ja muokattua keppijumppaa hartioille (posteriputkikin käy kepiksi, tai sateenvarjo). 

Laitankin linkit eri listaksi:

• Perusvenytykset KYS
• Keppijumppaa Ilta-Sanomat
• Toinen keppijumppa YTHS

Jos tämä kaikki kuulosti liian lällyltä, katso youtubesta mikä on burpees. Treenifoorumista löytyi myös tappotreeni nimeltä no excuses, joka vaatii 10 minuuttia . Neljä erää, erät = 60 sek, 45 sek, 30 sek, 15 sek per liike:

1. Burpees
2. Vatsat
3. Kyykky
4. Punnerrus
Erien välillä ei taukoja. 

Kuten Kekkonen sanoi: Kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä.

YT-myrskyn silmässä

Isojen maailmanlaajuisten muutosten pyörteissä ei tulevaisuudessa oikein mikään ole varmaa, ei täällä Suomessakaan, vaikka aika turvallisessa lintukodossahan me täällä yhäti elämme. Täälläkin puhutaan jo massatyöttömyydestä. Taloustilanteen vaikutukset näkyvät myös oman työpaikkani arjessa: YT-neuvottelujen varjossa eletään tulevat viikot, ja niiden seurausten kanssa sitten ties miten kauan. Enkä edes enää muista, monennetko kokemani YT:t nämä oikein ovatkaan. 

 

Mikä neuvoksi epävarmuuden keskellä? Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu, sanoi keskustalainen mieskansanedustaja Tölli Tyrnävältä. Aika pistämättömästi, sitä paitsi: jos kartta väittää sinun kuitenkin olevan viereisen tunturin laella, niin kannattaa siis epäillä karttaa tai vielä ennemmin omia kartanlukutaitoja.

 

Töllin tölväisyn voi myös ajatella kuvastavan mindfulnessia, hetkessä elämistä parhaimmillaan: nyt ollaan tässä, eikä siinä sen kummempaa jossittelemista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa puhutaan polkuriippuvuudesta tarkoittaen, että sillä on paljonkin väliä, miten ja millaista polkua kulkien tähän on tultu. Se, mitä polun varrella on tarttunut matkaan, vaikuttaa siihen, millaisena olet tähän pisteeseen saapunut ja millä eväillä jatkat eteenpäin. Repussa olevista eväistä voi nauttia, vaikka polun suunta muovautuisikin uudelleen – ehkä suorastaan ajateltua satoisemmillekin marjamaille?

Kävi miten kävi, YT-myrskyn silmässäkin kannattaa nykyhetki käyttää työssä hyvin, keskittyen siihen, mikä on hyvää ja toimii. Toisin sanoen itse työhön ja rakentavien suhteiden edistämiseen työyhteisössä. Sisältöön keskittyminen kasvattaa omaa osaamispääomaa ja hyvin toimivat ihmissuhteet kannattelevat kaikin tavoin elämässä.

 

Näitä resilienssiin eli ennakoimattomassa maailmassa pärjäämiseen liittyviä asioita pohdin myös tutkimushankkeissa, joissa kuvaamme organisaatioita kompleksisina adaptiivisina systeemeinä. Kiehtova tarkastelukehys muuten, ja tästä tematiikasta luvassa enemmän juttua tuonnempana.

Kohta on syksy - ja kiire...

Elokuun viimeistä  päivää viedään, pilkahtipa aurinkokin muutamaan otteeseen muistuttamassa, että ei sitä kauaa enää ihastella kesäistä määrää.

Syksyn alkamisen huomaa melkeinpä paremmin kun katsoo työkalenteria ja sen täyttymistä kokouksilla ja tapaamisilla, matkoilla ja messuilla. Jos elokuussa oli jostakin syystä useampi päivä peräkkäin ilman yhtään kokousta, nyt niitä päiviä saa etsimällä etsiä ja kalenterissa varjella.

Itse olen vasta neljänkympin rajapyykkiä lähestyvä, nykyisin asiantuntijahommissa puurtava ja oma vaikutelma on, että viime vuosina kaikenlaisten kokousten määrä on vain kasvanut. Asioistako ei enää voida päättää ilman, että on istuttu alas ja pohdittu asiaa vähintään kerran?

Onkohan esimerkiksi valtionhallinnon puolella suuntaus tämä, kun ihmisiä on vähennetty satoja tuhansia verrattuna 10-15 takaiseen virkamiesvahvuuteen ja nyt ei löydy uskallusta tehdä päätöksiä? Vai onko tilanne päinvastainen, virkamiesten vastuu kasvanut kun henkilöstöä on vähennetty ja kuitenkin samat tai lisääntyneet tehtävät tulee ehtiä tehdä?

Jos kaiken työajan viettää kokouksissa ja niistä viemisinä tulee lisää tehtäviä, milloin kaikki nämä työt ehtii tehdä? Iltaisin? Viikonloppuisin?

Kuka tuon voisi korjata? Jokainen, joka kutsuu kokouksia koolle! Haastamme tässä koollekutsujat syksyn ryhtikampajnaan:

1) Joka ainoalle kokoukselle agenda ja lista päätettävistä asioista. Jos tarkoitus ei olekaan päättää mitään vaan tutustua toisiinsa uuden hankeen alkaessa tai vaihtaa kuulumisia kesän jälkeen, sanotaan se ääneen ja etukäteen, jotta ihmiset voivat priorisoida menojaan.

2) Samalla kun teet osallistujalistaa, mieti mitä haluat heiltä - Matti markkinoinnista, Anna asiakaspalveluista, Kalle kuljetuksista... Riittäisikö, että jollekin heistä soitettaisiin ennen tai jälkeen tai jopa kokouksen aikana ja kysyttäisiin se yksi asia (onko autoja vapaana tiistaina?)

3) niiltä jotka kutsutaan varmuuden vuoksi, voi kysyä: haluatko paikalle ja osallistua keskusteluun vai riittääkö, että on jakelulistalla ja saa asialistan ja pöytäkirjat ja voi osallistua niin halutessaan.

Tämä kaikki teettää töitä koollekutsujalle (ja se on hänelle ihan oikein!). Ehkä siitä seuraa jopa se, että ehdimme järjestää vähemmän kokouksia tai kutsumme niihin vähemmän ihmisiä! Ja näin kaikki saavatkin enemmän aikaa valmistella omat kokouksensa huolellisemmin. 

 

Esimerkki elokuun kevyestä viikosta... tahti vain kiihtyy kun syyskuu alkaa.

Itkupotkuraivareista rakentavaan kokoukseen

Mitä se tarkoittaa, että “asiat riitelevät, ihmiset eivät” ? Sitäkö, että kiivaimmat riidat käydään tunteiden pohjalta, ei asiasisällöstä ? Ja kun raavaat miehet ilmaisevat tunteitaan, savu nousee ja härkälaumat väistyvät vavisten.

Olen tarkkaillut lokkeja. Kauhea meteli lähtee vain muutamasta yksilöstä.

Osallistun kaksi kertaa vuodessa noin 40 hengen kokouksiin, nykysin niiden puheenjohtajana. Noissa on nähty sanoinkuvaamatonta purskahduksia, jankkaamisia ja tunteiden paloa. Ennen kuin otin ruorin, kävin hakemassa työterveyspsykologilta reseptin. Ja hey, se toimii.

1. Avaan jokaisen kokouksen sanomalla ääneen että minä olen PJ ja säännöt ovat nämä. Yksi sääntö on, että kun keskustelu alkaa venyä, se katkaistaan ja siirretään viimeisen päivän kohtaan AOB, “jotta kaikki agendan päätösasiat ehditään varmasti käsitellä”.
2. Silloin kun katkaisen keskustelun, velvoitan keskustelijat, nimeltä mainiten, tuomaan esityksen kohtaan AOB, tai tarvittaessa seuraavaan kokoukseen. Kirjautan pöytäkirjaan tästä riittävästi yksityiskohtia. 

Toinen resepti on niitä varten jotka tulevat kokoukseen henkilökohtaisen agendansa kanssa.

1. Kun mielensäpahoittaja pullauttaa valitusvirtensä, osoitan että olen kuullut toistamalla pääkohdat ja kysymällä vahvistuksen.
2. Myönnän että tässä on ongelma. Kiitän häntä tärkeän asian ottamisesta esille.
3. Kysyn toimenpide-ehdotuksia kokoukselta.
4. Kirjautan pöytäkirjaan tavoitteen, ensimmäisen askeleen, vastuuhenkilön ja määräpäivän. 
5. Kysyn haluaako valittaja lisätä jotakin. Kiitän häntä uudelleen parannusten alkuun saattamisesta.

Näin kirjoitettuna tämä vaikuttaa yksinkertaiselta, vähättelevältä, falskilta. Mutta olen katsellut tilanteita, joissa näitä reseptejä ei noudateta. Ja niissä kaksi kinaa ja 38 kuuntelee, tai räplää älypuhelimiaan. Tai mielensäpahoittaja toistaa saman huolen jokaisessa vähänkin asiaa sivuavassa agendan kohdassa, koska tuntee että häntä ei ole kuultu. Ja tunteesta kaikki on kiinni.

PS. Yksi noista kokousukkeleista kysyi, että ihmeessä miten hän puhuttelee minua, kun ei voi sanoa enää "Thank you, Mr. Chairman". Hätäpäissäni sanoin että "Dr. B" on oikein hyvä. Eikös presidentin puolisokin ollut "tohtori arajärvi" ?

Automatic reply: out of office

Ahdistun joka kerta, kun tivataan "milloin pidät lomaa ... oletko jo ollut lomalla .... oletko menossa lomalle/tulossa lomalta/lomalla ...". En tiedä mitä vastata. Ei, en ole lainkaan työnarkomaani, sohvanpohja maistuu mainiosti, ja rannalla on saanut makoilla tänä kesänä yllin kyllin. Loma on minulle kuitenkin nykyään jotain ihan muuta kuin muutaman viikon katoaminen kartalta.

Ensinnäkin tuo muodollinen puoli. Joskus aikoinaan, silloin kun palkat maksettiin valtion palkkaluokkien mukaan ja töissä käytiin virallisina työaikoina, lomaa oli neljä, viisi tai joillain jopa kuusi viikkoa: 2, 2.5 tai 3 päivää per kuukausi, lauantait mukaan laskettuna. Talveen sai jättää tietyn osan, ja lomalistoihin tuli merkitä lomat tarkkaan. Nyt minulla on vuosityöaika, 1600 tuntia vuodessa, ilman työajan seurantaa. Kuudessa vuodessa nykyisessä tehtävässäni en ole vielä ymmärtänyt, mitä loma vuosityöaikalaiselle tarkoittaa virallisesti. Käytännössä menettelen niin, että pidän lomistani itse kirjaa ja huolehdin siitä, että alaiseni, esimieheni ja muut työkontaktit tietävät, milloin ja miten minut saa kiinni.

Toiseksi: "lomalla" voi olla monella tavalla. Olenko lomalla, jos luen sähköposteja mökkilaiturilla, ja jopa vastaan niihin?  Pidän mielelläni itseni ajan tasalla sähköposteistani lomallakin, sillä en halua tuhannen postin backlogia pidemmän poissaolon vuoksi. Työpsykologit pitänevät työpostin jatkuvaa seuraamista katastrofin esiasteena, mutta minulla tämä toimii hyvin. Tekniikka helpottaa asioiden hoitamista, ja antaa mahdollisuuden pidentää sitä mökkilaituriaikaa, kun ei tarvitse mennä fyysisesti toimistoon posteja setvimään.

Kolmas aspekti on suomalaisen kesän epäsynkronisuus muun Euroopan (ja muun maailman) kanssa. Heinäkuussa muualla Euroopassa ollaan vielä täydessä työssä, ja kun meillä palataan työpöydän ääreen elokuun alussa, niin ulkomaalaisia kollegoita ei saa kiinni ennen kuun loppua. Heinäkuu on myös erityisen vilkasta konferenssiaikaa. Monena kesänä tämä onkin tuottanut logistisia taidonnäytteitä, kun vaikkapa Savonlinnan lomapaikasta täytyy lähteä Kajaanin rippijuhlien kautta konferenssiin Edinburghiin, sieltä työkokoukseen Hampuriin, ja sitten Riian ja Helsingin kautta jatkamaan lomaa Kuopioon ja Joensuuhun. Konferenssit ovat kuitenkin tutkijalle innostavia ja inspiroivia, ja pääsee näkemään uusia kaupunkeja, joten tässä ei ole mitään valittamista, päinvastoin!

Tässä siis suunnilleen se litania, mitä vastaan yksinkertaiseen kysymykseen "milloin olet lomalla". Minulle tämä jokakesäinen loma-etätyö-konferenssisilppu sopii erinomaisesti, enkä usko olevani ainoa.

Lomakierrätystä

Lomalla voi kerrankin mietiskellä asioita hieman etäämpää, vähän uudenlaisesta näkökulmasta ja kokeillen erilaisia aikaperspektiivejä. Voi vaikkapa kerrankin keskittyä niihin elämän tärkeisiin mutta ei kiireellisiin asioihin, jotka jäävät arjessa helposti kakkossijalle.

Kierrätys eri muodoissaan on tähän oiva keino. Jo kolmantena kesänä peräkkäin olenkin päätynyt eri tavoin tekemään vanhasta uutta. Kahdessa ensimmäisessä kesäprojektissa, joihin ystävät minut kutsuivat, tavoitteena oli konkreettinen lopputulos: neulegraffitin osasia erääseen tiettyyn Ruttopuiston puuhun ja matto kesämökin keittiöön. Hankkeet tekivät samalla mukavan loven mittavaan jämälankakokoelmaani ja tarpeettomiksi käyneiden vaatteiden varastoon – kiitokset myös neuleystävälle materiaalitäydennyksestä!

Kumpainenkin hanke sai sitten aivan odottamattomia käänteitä. Kangaspuiden paukutteluun oli varattu kesäinen viikko ystävän kanssa Suomen toisella laidalla. Suunnittelin maton toteutusta yhdessä äitini kanssa, jota kovin ilahdutti se, että halusin perehtyä tähän suvussa kulkeneeseen taitoon. Yhdessä myös pengoimme äidin kudelaatikoita ja muistelimme erinäisten vaatekappaleiden tarinoita. Sitten äiti yllättäen sairastui hyvin vakavasti ja rajusti. Oli vaikea lähteä viikoksi kauas kutomaan. Tuntui kuitenkin tärkeältä toteuttaa tämä yhdessä suunniteltu asia, ja värikkään maton tutkiskelu ehtikin vielä hiukan tuoda iloa äidille – ja maton reunojen kierrotkin tulivat kelpuutetuiksi.

Toissa kesänä ryhmämme Knit or die toteutti neulegraffititeoksen, joka sai aiheensa meksikolaisesta kuolleiden päivästä, värikylläisestä karnevaalinomaisesta traditiosta, jonka mukaan perheet kokoontuvat iloiten muistelemaan kuolleita sukulaisiaan. Minut ryhmään kutsuneen nuoren ystävän äkillinen kuolema keskellä kauneinta kesää sai meidät sanattomiksi muutamia viikkoja sitten.

Tämän vuoden lomatekemisiksi oli suunnitteilla kiehtova projekti: uppoutuminen äitini jäämistöön kuuluneisiin isovanhempien ja äidin valokuviin, kirjeisiin, runoihin ja päiväkirjoihin. Hanke on kesän tapahtumien myötä edistynyt perin vähän, mutta onpa yläkerran kammariamme talven ajan dominoineiden – ja hieman mieltäkin kuormittaneiden – laatikoiden ja nyssäköiden sisältö sentään tullut lajiteltua odottamaan tulevaa perehtymistä. Ehkäpä niidenkin pohjalta syntyy myös jotain konkreettista ja jäsentynyttä muidenkin nähtäväksi.

Pohdittavaa on siis riittänyt. Mutta elämä on kokonaisuus, kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen- yllättävilläkin tavoilla. Aivan kuin matonkin, sen kauneus syntyy kirkkaiden ja tummien värien vuorovaikutuksesta. – Ja (tutkimus)työhönhän kierrätys tietenkin liittyy ihan kiinteästi, sillä mikään ajatus tai innovaatio ei koskaan ole täysin uusi vaan syntyy yhdistelemällä jo olemassa olevia aineksia uudella tavalla.

Matka-asuja maailmalle

Lomakausi lähenee loppuaan, siellä täällä on vielä alen loppurysäys. On aika miettiä, onko kaapissa kaikki mitä tarvitaan syksyn ja talven työmatkoille. Jatkan tässä Maarian aloittamaa matkateemaa eksoottisesta näkökulmasta.

Useimmiten mua on nimittäin harmittanut väärät asuvalinnat pitkillä matkoilla muilla mantereilla. Harva opas ketoo, miten keski-ikäinen naispuolinen virkamies pukeutuu konferensseihin ja palavereihin etäisemmissä kulttuureissa.

Näillä säillä tulee ensimmäisenä mieleen Turkki, Ankara ja sen ankarat helteet.  Koulutin siellä kaksi viikkoa samoja sankareita, jotka täysin tyrmäsivät varovaisen ehdotukseni: eihän työpaikalla voi ottaa puvun takkia pois. Myöhemmin sanoin jotain pienestä matkalaukusta, johon isäntäni kommentoi: joo olen huomannut että sulla on joka päivä sama jakku vaikka vaihtelet vaan erivärisiä toppeja. (Tämä oli 10 vuotta sitten, mitenköhän maailma on muuttunut sen jälkeen ?)

Intiassa olin samanlaisella keikalla pikkukaupungissa, käytin pitkää kuviollista hametta ja puseroita, jotka toistivat hameen värejä.  Yhtään leveämpi tai hame olisi voinut olla ongelma reikä lattiassa -vessoissa. Koko aikana en nähnyt ketään jolla olisi ollut sukat, ja kengät jätettiin toki kokoushuoneen käytävälle.  Asuin osavaltion vierasmajassa, jonka boileria en saanut toimimaan koko kahden viikon keikan aikana (mutta huoneenlämpöinen vesi oli lähes 30-asteista).  Sanoin jotain hiusten pesemisestä, johon isäntä: Euroopassa ei käytetä hiusöljyä, right ?

Koreassa oli vaikea verrata itseäni toisiin, olin 25 vuoden marginaalilla konferenssin vanhin naispuhuja. Valokuvia otettiin koko ajan. Ryhmäkuvien jälkeen oli iloinen, että olin ostanut  viimeisenä iltana ennen lähtöä uuden mustan jakun, kun vanha alkoi näyttää kauhtuneelta. Myöhemmin luin Jalalla Koreasti -blogista, että asiaan kuuluu napittaa paidat leukaan asti. Valokuvista tarkistin että niillä opiskelijatytöillä oli kapeita leninkejä ja niissä vene-kaula-aukko.

Myös Equadorissa kiinnitin huomiota työvaatteiden tummiin sävyihin. Tosin virastossa, jossa vierailin, oli käytössä virkapuku (fuksianvärinen paita, violetti liivi ja solmio, harmaat housut),  jossa  tupakkapaikan papat näyttivät Buena Vista Social Clubilta. Mutta konferenssissa väriskaala oli tummanvihreää, ruskeaa, harmaata, violettia.

En olisi siellä ehkä niin katsellut ihmisten housuja, mutta hiukan aikaisemmin oli Coloradossa, jossa osuin kuulemaan kun pomo läksytti alaistaan, joka oli menossa kokoukseen vaaleissa housuissa. (Molemmat siis miehiä.)

Afrikassa yritin viestittää että tämä ei ole safariloma, tämä teidän järjestämänne tilaisuus on tärkeä työmatka. Paikalliset miehet olivat tummissa puvuissa, eurooppalaiset vaaleammissa kesäpuvuissa, jenkit reisitaskushortseissa. Siellä oli muuten enemmän teknisen alan naisjohtajia kuin missään muualla, ja kokousedustajien asujen värikirjo sen mukainen. Lesotholainen kollega sanoi, että heilläpäin AIDS on tappanut koulutettuja miehiä ja kouluttamattomia naisia niin paljon, että sukupuolijakaumat johtotehtävissä ovat muuttuneet nopeasti. Tuo oli yksi paikka jossa näyttävä Marimekon härpäke oli todella paikallaan.

Samaa Marimekko-asua käytän erilaisissa vanhoillisissa paikoissa joissa on pelkoa että ns. eurooppalainen asu hikeentyy toivottomasti mutta T-paidassa ei kehtaa olla. Ja lisäksi siitä voi irrota smalltalkia hämmästyttävien ihmisten kanssa.

Matkalla mukana - osa 1

Heinäkuun helteet hellivät mukavasti ja mikäpä olisi sen mukavampaa kuin jatkaa lomailua - mutta tälle naiselle osui ulkomaan työmatka keskelle lomia. No mikäpäs siinä, jatkuuhan se loma reissun jälkeenkin.

Jonkun verran työssä matkustavana on minulle muodostunut jo selkeä tapa pakata tavarat matkaan - lyhyillä reissuilla pitää pärjätä käsimatkatavaroilla (sillä kuka nyt jaksaa aamulennon jälkeen odottaa matkatavaroita, kun olisi jo kiire kokoukseenkin tai vastaavasti myöhään illalla, kun haluaa vain nukkumaan nopeasti...), pidemmillä matkoilla sitten matkalaukkukin on jo "sallittu".

Tämänkertainen reissu on pidempi sekä kestoltaan että lentomailien osalta, joten pakkaaminen on helpompaa, kun ei tarvitse kaikkea kantaa pienessä lentolaukussa. Postailen seuraavan työreissun tiimoilta sitten erikseen vinkkejä pieneen tilaan pakkaamisesta.

Vaatteet hoituvat varmasti laukkuun helposti, mutta kosmetiikka on aiemmin tuottanut päänvaivaa. Suurin apu ovat kyllä luottotuotteiden ns. matkakoot, pienessä koossa samaa tavaraa mitä normiarjessakin käyttää. Toinen hyvä vaihtoehto on hyödyntää matkapakkauksia (tyhjiä) ja täyttää ne omilla tuotteilla. Jos satut Ruotsissa piipahtamaan, kannattaa ehdottomasti vilkaista Åhlens-tavarataloketjun Muji-osastoa tai suoraan netin kautta tilata näitä mainioita tuotteita. Melkeinpä mitä tahansa tuosta sarjasta löytyy, joitakin joutuu jopa miettimään, että mihin ne on tarkoitettu...

 

Tässä on tämän virkanaisen must have-settiä. Löytyy shampoot ja hoitoaineet, kasvojen pesu ja kosteutus, tuoksu ja hiusten laittoa varten tarvittavat. Ja koska olen reissuun lähdössä hellekaudella, löytyy myös matkakoko vauvatalkkia - on muuten kosteissa maissa aivan ihana tuote aikuisellakin, pitää ihon pinnan mukavan kuivana.

 

Ja lisää hyväksi havaittuja pakkausvinkkejä - kannattaa säästää lehdistä ja muualta saatuja ilmaisia näytepusseja, ainakin jos ovat tuotteista, joita käyttää. On helppo pakata mukaan pieniä pussukoita, jotka reissussa käyttää ja ei tarvitse kantaa kotiin takaisin. Ei ehkä se ympäristön kannalta paras ratkaisu, mutta toisaalta jos ne heittää roskiin käyttämättöminä, se on vielä huonompi vaihtoehto. Ja näiden tuloa kun on vaikea saada loppumaankaan...

 

Ja tässä vielä kuva käsimatkatavaroihin lähtevistä tuotteista - mannertenvälisillä lennoilla oma niskatyyny (ihana Mujin trikoopintainen puhallettava) sekä silmälaput (sama valmistaja) on välttämätön, ainakin jos haluaa nukkua lennolla. Lisäksi korvatulpat (huomaa jälleen uusiokäytetty laivayhtiön tarjoama paketti) sekä oleellisimmat nestemäiset meikit siltä varalta, että matkalaukku jäisikin koneen vaihtuessa vaihtokentälle haljuilemaan. Ja käsien puhdistusta varten on muutama savetti aina mukana.

Näillä ajattelin selvitä nyt tästä työmatkasta rapakon taakse.

Hyvää kesää!

Miten äijiä vedätetään

Joskus pitää siirtää vuoria. Se on helppoa, sanoi Aristoteles, anna vain tukipiste niin siirrän koko maailman. Jos haluaa siirtää vastentahtoisen henkilön pois mukavuusalueeltaan, harhautus toimii kuin vipu. 

1. Kaarrellen ja kierrellen johdata hänet oviaukolle, tai kulje perässä kunnes hän ajautuu itse oviaukolle.

2. Ajoitus on kaikki kaikessa: kun oviaukko on kohdalla, kiinnitä huomio yksityiskohtaan joka näkyy kaukana toisella puolella.

3. Anna hänen kuvitella keksineensä itse, että nyt mennäänkin tänne.

Toimii sekä vanhempiin virkamiehiin että kaksivuotiaisiin jotka “ei millään jaksa kävellä”. 

Työ ja rakkaus

”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu”, totesi Marilyn Monroe eräässä haastattelussaan. Myös itse Sigmund Freud piti työtä ja rakkautta elämän keskeisimpinä sisältöinä ja hän määritteli mielenterveyden kykynä rakastaa ja tehdä työtä.

Miten nämä asiat yhdistyvät omassa elämässäni? Ajatus, että työ on toinen elämän keskeisimmistä elementeistä, saa pohtimaan naisen työn arvoa uudesta näkökulmasta: miten työ palvelee elämääni kokonaisuudessaan? Muiden taholta osoitettu arvostus ei ole yhtä tärkeää kuin se, mikä on työni arvo minulle itselleni ja millä sitä mittaan. Tunnistan olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työtä, joka rikastuttaa koko elämää niin kiinnostavien sisältöjensä kuin mukanaan tuomiensa ihmissuhteiden kautta. Mutta rakastanko sitä? Se sana tuntuu aivan liian suurelta tässä yhteydessä, lähimpieni rinnalla.

Lähestyvä 60 vuoden merkkipaalu tekee erityisen näkyväksi sen, miten tärkeää on, että työ ei tärkeydestään huolimatta ole koko elämä. Työtä kuten rakkauttakin on hyvä ajatella laajemmin kuin ansiotyön ja parisuhteen tai oman ydinperheen näkökulmasta. Onni on, että ne molemmat ovat kohdallaan, mutta elämän merkityksellisyys ei tietenkään saa loppua eläkkeelle siirtymiseen (sitten joskus aikanaan..), ja sen pitäisi myös voida määrittyä joustavasti uudelleen muissakin elämän käänteissä. Siinäpä onkin avain oman elämän resilienssiin – pinnalla oleva käsite, jonka olemusta ja edistämistä organisaatioissa selvitämme kiinnostavassa isossa tutkimushankkeessa.

Mutta nyt, viikon verran aherrusta vielä, ja sitten lomalle resilienssin eväitä tankkaamaan! Omaan lomalukemistooni kuuluu Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta, ja lomaohjelmassa on ehdottomasti myös Tove Janssonin juhlanäyttely Ateneumissa. Kannattaa käydä katsomassa, ja kesävirikkeeksi suosittelen myös näihin pohdintoihin johtanutta Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat: vuosi elämästä!

Ota tilaa

Kolmenkymmenen akateemisessa työelämässä vietetyn vuoden jälkeen osaan ja uskallan viimein tehdä itseni näkyväksi, ja jopa ottaa röyhkeästi tilaa itselleni. Mistä on peräisin tämä näkymättömän lapsen syndrooma? Asetutaan takapenkkiin, seinänvierille, pyydellään anteeksi olemassaoloa eikä olla missään nimessä häiriöksi. Ei saa tehdä numeroa itsestään! Tähänhän meidät koulitaan koulussa ja kotona. Näkymättömänä on kuitenkin vaikea pärjätä työelämässä, ellei halua tyytyä tehtäviin, joissa ei ole valtaa eikä vastuuta. 

Koulussa ja yliopisto-opinnoissa tytöt pärjäävät poikia paremmin, mutta pian sen jälkeen urapolut alkavat erkaantua toisistaan. Itsensä keskiöön asettavat nuoret miehet alkavat nousta takamatkalta sillä aikaa kun pätevät naiset eivät tee numeroa itsestään, uskoen että teot puhuvat puolestaan. Eivät ne puhu - tekijä unohtuu helposti. Sinä itse puhut puolestasi, ja ne jotka uskovat sinuun.

Fyysinen tila, reviiri, on valtapeliä, ja kehon kieli toimii sanoja tehokkaammin. Jos haluat vaikuttaa kokouksessa, valtaa itsellesi keskeinen ja näkyvä paikka. Älä jää takariviin tai piippuhyllylle. Ohjaa keskustelua ottamalla ensimmäiset puheenvuorot kustakin keskustelu- tai päätösaiheesta. Ole äänekäs, älä piipitä. Älä pyytele anteeksi (...ettet ole valmistautunut...että olet flunssassa...että et ole ekspertti tässä asiassa...). Harjoittele tilan ottamista kävelemällä keskellä jalankulkuväylää reunan sijasta. Menemällä ravintolassa keskellä sijaitsevaan pöytään, eikä siihen pieneen turvalliseen nurkkapöytään. Ajattelemalla, että minä katson muita, eikä päinvastoin. Jokaisen hiljaisen hiirulaisen sisällä on äänekäs ämmä!

Työpukeutumisesta

Viime vuosina on työpukeutumisen koodi mietityttänyt ainakin omalla kohdalla. Tuntuu, että enää ei välttämättä asema organisaatiossa tai organisaation ala määritä välttämättä sitä, missä asussa voi töihin marssia tavallisena työpäivänä, saati sitten jos on tapaamisia yhteistyökumppaneiden tai asiakkaiden kanssa.

Pankki- ja lakiala taitaa edelleen olla konservatiivinen pukeutumisessa, naisilla tarkoittaen jakkupukua ja korkkareita. Muuten sitten muutosta olen ainakin itse havainnut liikkuessani niin koti- kuin ulkomailla eritasoisissa kokouksissa ja tapaamisissa.

Suomessa tuntuu suuntaus olevan rennompaan suuntaan, nyt jopa ministeriöön mennessään voi ainakin harkita (jollei heti uskaltaudu) menevänsä jopa ihan farkuissa, kunhan ne nyt yhdistää edes siistiin jakkuun ja toppiin ja muistaa myös koristautua koruilla, huivilla tms. Vielä muutama vuosi sitten ei olisi tullut pieneen mieleenkään pohtia, että voisiko laittaa muuta kuin tummaa housupukua! Toki nytkin farkut ovat tummat, siistit ja huomaamattomat, ei siis mitään vaaleaa kivipesua, revittyjä yksityiskohtia tai muuta trendikästä. Toisaalta näin kesällä myös täysin valkoiset/beiget/värikkäät farkut ovat ok.

Ja jos on yhteistyökumppanin kanssa palaveria, niin sinne voi ainakin edustamallani alalla myös mennä ihan niissä kivipestyissä farkuissakin! Olenpa miespuolisia kolleegoita palavereissa nähnyt farkkusortseissakin, vaikka omasta mielestäni tässä mennään jo rajan yli. Itse asiassa tämän aamun Taloussanomissa annetaan ohjeistusta, että ne sortsit eivät ole yleisesti hyväksytty vaihtoehto miehillä.

Ulkomailla ollaan selvästi vielä konservatiivisempia, jakkupuvut ja suorat housut tai hame ovat ihan arkipäivää, jos kyseessä messut tai isompi kansainvälinen tapahtuma, niin ihan tummissa puvuissa ovat sekä miehet että naiset. Lähinnä iltaisin, kun on rennompaa yhteistä ohjelmaa, farkut ja neuleet kaivetaan laukuista. Työn ja vapaa-ajan välillä on selkeä ero, vaikka ne isommat päätökset tehdäänkin usein vapaa-ajan puolella työasioissakin.

Sukupolvien välinen ero näkyy siinä (ainakin omasta kokemuksesta), että mitä vanhempi henkilö on kyseessä, sen konservatiivisempaa on pukeutuminen. Siksi joskus ohje, että ottaa esimerkkiä vanhemmista työkavereista, on joskus hieman harhaanjohtava. Miehet pääsevät tässäkin helpommalla, kesäpuku on kesäpuku, oli ikää 31 tai 61 vuotta. Kesäleninki on ihan erityyppinen naisilla, joilla ikäeroa on tuo sama 30 vuotta.

Miten sinä pukeudut töihin kesähelteillä?

-Maaria-

Heidänkään äitinsä ei ole töissä täällä

Kun työskentelee ainoana naisena seitsemän miehen joukossa huomaa usein olevansa päätä pitempi muita. Ihan kuin Lumikki. Prinsessa-asemasta voi toki nauttia, mutta muistelepa satua tarkemmin: kääpiöt lähtevät kaivokseen, Lumikki pitää ruoan lämpimänä ja tuvan siistinä. Jos ei halua tyytyä odottamaan prinssiä, vaan osallistua kaivoksen päätöksentekoon, pitää varoa joitakin myrkkyomenia:

Jälkien siivoaminen ei ole sinun hommasi sen enempää kuin muidenkaan. Älä tee sitä yksin. Älä pyydä muita “auttamaan”. Jos on ihan pakko kiinnitä huomio siihen että joku muu alotti: “Hyvä kun Marko on noin siisti, kai me muutkin voidaan viedä kuppimme tiskikoneeseen.”

Vastaa härskeihin vitseihin kahta härskimmillä, blondijuttuihin neekerivitseillä, keksi omat miesten anatomiaan kajoavat kirosanat. Tai vaihtosehtoisesti oleta työelämään sopivaa asiallista kielenkäyttöä, kysy voitko nauhoittaa kokouksen kun et tänään jaksa tehdä muistiinpanoja. Toimii yleensä paljon paremmin kuin vikiseminen "kiroileminen on tuhmaa".

Älä käytä leveähelmaisia hameita. Älä tarjoa muille ruokaa, nenäliinaa, laastaria tai kipulääkkeitä ennen kuin pyytävät niitä. Varoittelen näistä vain siksi että ei synny vääriä assosiaatioita, voit toki olla kohtelias mutta älä hoivaa, palvele tai alistu. Vaikka työpaikka välillä muistuttaisi ikuisen lapsuuden Mikä-mikä-maata, sinä et ole Kadonneiden poikien äiti.

Arvon mekin…

Millä mitataan naisen arvoa, tai edes naisen työn arvoa? Onko naisen euro euro, vai ehkä 80 tai 83 senttiä, taikka jotakin ihan muuta? Onko meidän naisten nykymaailmassa tosiaankin yhä tarpeen ja tuoda esille ja korostaa tuota otsikon näkökulmaa? Näin isoäiti-ikäiselle se helposti tuo mieleen Kari Suomalaisen muinaisen ”Minullekin mies ja ääni!” –lohkaisun. Mistä tämä kysymyksenasettelu ylipäänsä kumpuaa? Taustalla taitaa olla syvälle iskostunut viehtymyksemme vertaamiseen, siihen ajatukseen, että arvo syntyy vertailussa johonkin toiseen, arviointiin perustuvassa arvottamisessa.

Entä miten tämä arvo- ja arvotusasia tulee esille työyhteisöissä, palkkakysymysten lisäksi? Nykyisin kaikilla itseään kunnioittavilla organisaatioilla ”täytyy” ensinnäkin olla arvot, aivan kuten strategiakin. Mutta muistatko, mitkä oman organisaatiosi arvot ovat? Jos et, niin näitä neljää voit kasvojasi menettämättä aina kokeilla, jos joku sattuisi kysymään: yhteistyö, osaaminen, asiakaslähtöisyys ja toisten arvostus.

Muutama viikko sitten kuulin eräässä tilaisuudessa oivaltavan kiteytyksen johtamisesta jatkumona, janana, jonka toisessa päässä on arvostus ja toisessa arvostelu: suhtaudummeko johtajina muihin arvostaen vai arvostellen? Sama kysymys on hyvä asettaa myös oman itsen suhteen: arvostanko eli hyväksynkö itseni sellaisena kuin olen vai arvostelenko ja annan sen pienen mitätöivän sisäisen äänen määritellä tekemiseni? Jos tunnistan ja tunnustan oman arvoni ja arvokkuuteni, on helppo suhtautua arvostaen myös muihin. Se taas on perusta aidolle yhdessä tekemiselle: toisen pärjääminen ei ole uhka minulle, vaan voimme toinen toistamme täydentäen avittaa meitä kumpaakin eteenpäin. Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin, sanoo sananlasku…

On hyvä pohtia myös sitä, millä mittareilla arvioin ja arvotan itseäni. Jos omat ominaiset vahvuuteni viittaavat kuviokelluntaan, niin miksi kiinnittää kaikki huomio siihen, että 60 metrin aidat tai Finlandia-hiihto ehkä jäävät omalla kohdalla ikuisesti kokeilematta, mitaleista puhumattakaan? Eikö siinä ole tarpeeksi, että olen maailman paras minä, joksi olen tullut oman ainutlaatuisen polkuni kulkemalla, omiin arvoihin perustuvien valintojen kautta, väliin mutkitellenkin – mutta siinäpä onkin jo ainakin yhden uuden tarinan aihe!

Naisen työssä

Tässä blogissa on tekstejä työstä ja elämästä, kirjoittajina eri ikäisiä miesvaltaisilla aloilla toimivia akateemisia naisia. Olemme kaikki vahvasti mukana työelämässä. Katsomme sitä kukin oman perhetilanteemme, kokemustaustamme ja tulevaisuuden visioidemme läpi. Blogissa haluamme ennen kaikkea jakaa eteenpäin katsovassa hengessä ajatuksiamme ja kokemuksiamme työn arjesta ja myös erilaisten haasteiden kohtaamisesta.

Annamaria on viidenkympin ylittänyt nainen, joka on tutkijakoulutukseltaan luonnontieteilijä. Nyt hän tekee oman alansa lisäksi johtajan, sihteerin, psykologin, ekonomin, juristin ja äidin töitä jongleeratessaan tutkimuksen, hallinnon, opetuksen, tiedepolitiikan ja perhe-elämän kanssa.

Enna on viisikymppinen luonnontieteilijä, jonka työaika täyttyy projektinjohdosta ja rahoitushakemuksista. Tiedettä tehdään joskus tiistaiaamuisin. Taaksepäin katsoen ura ei näytä viivottimella vedetyltä vaan ruutuhyppelyltä, stiplujakin on tullut.

Didli on optimistinen eklektikko, joka ikänsä suomalla vallattomuudella yhdistelee elämässään asioita niin mekaniikasta, yhteiskuntatieteistä, käden taidoista kuin isovanhemmuudestakin.  Motokseni sopisi vaikka, että siitä on lähdettävä, että tähän on tultu!

Maaria on kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva luonnontieteilijä, jonka työporukassa enemmistö on miehiä ja joita pitää välillä (usein, aina?) potkia oikeaan suuntaan. Työn ulkopuolinen elämä on nykyään paremmassa tasapainossa, tunnollinen ”tyttö” on opetellut sanomaan ei…

Tervetuloa !