”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkalla olo.” Niinpä niin. Entä onko
ajatus päämäärästä edes vähääkään relevantti? Eihän elämässä tule minnekään
jäädyksi, vaan pienen pysähdyksen jälkeen matka jatkuu aina jonnekin.
Viime aikoina ovat matkat ja matkamuistot pyörineet mielessä
monella tapaa. Yhteisten pyöreiden vuosien juhlintaan aviomiehen kanssa liittyi
äskettäinen kuukauden loma Uuden Seelannin kesässä. Olin suunnitellut pohdiskelevani siellä,
miltä työelämä näyttää etäältä katsoen. Lomailu henkeä salpaavissa maisemissa olikin
intensiivistä hetkessä elämistä, joka sai ajatuksen työstä tuntumaan perin etäiseltä. – Mutta
mitäpä intohimoinen neuloja osti matkamuistoksi maasta, jossa on enemmän
lampaita kuin ihmisiä? No tietenkin villalankaa ja neuleita, naisen työhön
ne toki liittyvät nekin…
Työpaikan perjantaisen muuton myötä putkahteli esille monenlaisia
matkamuistoja tutkijan uran varrelta. Saman työnantajan palveluksessa on kulunut
käsittämättömän pitkään. Muuttaminen on työssä silti tullut hyvin tutuksi. Organisaation
tai työroolin vaihtuessa on siirrytty rakennuksesta tai huoneesta toiseen. Kahdesti
on samalla vaihtunut koko työyhteisö, kerran myös uuden tutkinnon myötä tutkimusaihepiiri
mekaniikasta yhteiskuntatieteisiin.
Mukana muutettavaa tavaraa on kerrasta toiseen ollut viime vuosina
selvästi vähemmän. Paperitonta toimistoa ei ehkä vielä ole nähty, mutta paljosta
voi muuttaessa luopua, kun miltei kaikki tärkeä jää nykyään talteen sähköisesti.
Pakatessa tuli esille paljon sellaista aikaisempaan esimiesrooliin liittyvää,
minkä roskiin heittäminen oli yksinomaan huojentavaa: kun ei tuonkaan hankalan
tilanteen dokumentaatiota ole tähän mennessä kukaan kaivannut, niin nyt vain silppuriin!
Miten vapauttavaa ja puhdistavaa!
Moni asia myös veti mielen haikeaksi. Enimmäkseen ne olivat muistoja,
jotka liittyvät tilanteisiin, joissa olen saanut olla luomassa uutta yhdessä muiden
kanssa, olipa se sitten työyhteisön yhteisen ”juonen” etsimistä tai
haasteellisen tutkimushankkeen tekemistä. Yhdessä vetämässäni hankkeessa syntyi
sivutuotteena maailman kallein hedelmävati, joka saatiin aikaan räjäyttämällä 5
cm paksuinen teräskupoli. Hanketta kuvannut vanha posteri oli onneksi vielä säilynyt
jossakin nurkassa ja sehän sai hymyn huuleen!
Pienemmät kupolit ja lintuhäkki pääsivät muutossa mukaan.
Lintuhäkki on lahja työkaverilta, ja se liittyy aiemman työhuoneeni ovessa olleeseen
sarjakuvaan Ludwig-papukaijasta, joka ei käynyt kaupaksi. Ludwig nimittäin toisteli
tällaista kannanottoa: ”Tämä häkki on vain esine ja täysin merkityksetön. Minua
kahlitsevat yhteiskunta, aika, avaruus ja painovoima. Todellinen häkkini on ahdas,
fysikaalinen todellisuuskäsityksemme!”
Joitain vuosia sitten ideoimme monitieteisen työyhteisömme motoksi
tuottaa lisäarvoa erilaisuudesta, kysyen mielekkäitä kysymyksiä ja tarjoten
niihin luovia vastauksia. Näimme vain taivaan olevan kattona pyrkiessämme äärettömyyteen
ja siitä eteenpäin – täysin Ludwigin hengessä siis! Työrooli ja työpiste ovat tällä välin taas vaihtuneet,
mutta matka jatkuu, tarkkaan valittujen ja hyvää mieltä tuottavien
matkamuistojen kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti